Vietin tämän tunnin ihmeellisessä, korostetussa mielialassa, kannella edestakaisin kävellen. Aikaa ei ollut enää olemassa, kellon viisarien pysähtyessä oli lakannut olemasta ikuinen ja ihmeellinen Ei-mikään, joka peloitti elämäni, paloitti tunteeni. Silloin tunsin äkkiä sysäyksen, vallan heikon, vallan vähäpätöisen, ei edes kyllin vahvan minua pahemmin horjahduttamaan, ja samalla näin jotain liukuvan suurella kiireellä laivan kupeitse, jotain aivan tarumaista, niin mittasuhteiltaan kuin muodoiltaan, hohtavan valkeaa ja kangastuksen kaltaista, kaukana kaikesta todellisuudesta. Yliluonnollisuuden tunto oli niin yllättävän valtava, etten ensi hetkessä käsittänyt mitään, vaan ajatuksissani syntyi omituinen seisahdus, unen ja todellisuuden äkkiä sekaantuessa yhteen ympärilläni.
Näin kansisalongissa muutamia myöhästyneitä pelaajia, joista jotkut olivat nousseet seisomaan, ulos kurkistellen, heidän kasvojensa näyttäessä litteiltä ja valkoisilta ikkunalasin puristuksessa, ja minä näin heidätkin kuin unessa.
Yhtäkkiä taukosi koneen jyske, me olimme pysähtyneet. Tunsin sen aluksi vain ruumiillisesti, ennenkuin se ennätti aivoihini asti. Luulen, että tällainen tajunnan hitaus oli ominaista useimmille meistä tänä yönä. Kolme tosiasiaa: sysäys, valkea kangastus ja koneen pysähtyminen liikkuivat kuin kolmena irrallisena pisteenä aivoissani, minun vetämättä yhdysviivaa.
Vaistomaisesti otin esiin kelloni ja hymähdin sen viisarittomalle, kuolleelle taululle. Juuri tänä hetkenä ajatuksissani ilman muuta ulkonaista aihetta tapahtui välttämätön yhteenveto: älysin äkkiä, mistä oli kysymys. Ja nyt verraten äskeiseen hitauteeni, aloin ajatella erittäin nopeasti ja täsmällisesti, joskin yksipuolisesti, samalla kun kiihoitus tunteissani yhä jatkui. Sensijaan en tuntenut varsinaista pelkoa, en nyt enkä myöhemminkään.
Minun ensimäinen ajatukseni oli tämä: "Me hukumme, siis täytyy hänen tulla esiin, nyt heti, vielä tänä iltana!" Tämä ajatus tukehdutti minussa kaiken muun, tiedon uhkaavasta vaarasta, huolenpidon omasta turvallisuudestani ja pelastusmahdollisuudesta sekä kuolemanpelon. Siinä oli jotain päihdyttävää, joka yhdellä kertaa täytti odotuksesta väsähtäneet aivoni sanoin selittämättömällä huumeella. Itsesäilytysvaistoni lakkasi täydelleen toimimasta, olisin kevyellä mielellä voinut panna tuholle alttiiksi jokikisen elävän sielun, omani siihen luettuna. Laivan ja sen tuhansien matkustajain perikato oli minusta äkkiä aivan yhdentekevää, niin, suotavaa, toivottavaakin, koska senkautta saisin nähdä hänet, heti, hetken kuluttua, samassa tuokiossa, sieluni siivilöidessä kaikesta vain tämän ainoan ajatuksen.
Menin kiireesti suoraa päätä alas portaita, muutamien yksityisten matkustajien tullessa vastaani; mitään tungosta ei vielä ollut olemassa. Portaitten alapäässä seisoi muuan miespalvelija, aivan velttona, kuten näytti, seinää vasten nojaten, käsivarret hervottomina, silmät puoliraollaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin häneltä.
"Olemme törmänneet jäävuoreen, herra", hän vastasi unisella äänellä.
Olen varma, ettei hän kyennyt eroittamaan unta todellisuudesta sen paremmin kuin minäkään.
Ja taas minä seisoin kuten puolitoista tuntia takaperin suljetun oven edessä, jonka numerona oli kolme kiehkuraa, kolme kolmosta. Ajatellessani nyt, että kaikki, mitä tänä neljännestuntina elin ja tunsin, oli vain näköharhasta syntynyttä, vain omien aivojeni houre, oman sisäisen minäni heittämä heijastus, oma kuvajaiseni, — tunnen halua heittää taistelukintaan todellisuudelle vasten teräksisiä silmiä! Kuka voi tehdä olemattomaksi sen, mikä on ollut olemassa minussa itsessäni, suurempana, todellisempana todellisuutena kuin kaikki ulkonainen ja käsinkosketeltava, kuka pystyy anastamaan sen minulta!