Ja ennenkuin Priidik ennätti suutansa aukaista vastataksensa, niin Aalo jo otti neulikon ja siitä lankaa ja neulan ja alkoi paikata hänen paitaansa nuoren kuun valossa, yhä lavitsalla istuen.
Niin kuun himmiä säde, joka ei vielä varsin vahvasti valaissut, silasi hopialla hänen olkapäänsä ja rintansa, niin että koko hänen nuori ruumiinsa oli niinkuin silkkaa ja siliätä hopiata.
Mutta koska hän oli saanut paidan paikatuksi, niin hän sen lavitsalle käsistänsä laski ja katseli lempein silmin miestänsä Priidikiä, niinkuin olisi hämärissä hymynnyt, ja sanoi:
»Kuinkas on laitas, kallis Priidik? Onkos vuotees vilu?»
Ja koko yön hamaan huomenkoittoon asti he halasivat haikiasti ja rakkaasti toinen toistansa, niinkuin eivät ikänä olisi erossa olleet.
Mutta koska kukko ensimmäistä kertaa kiekaisi, oli Aalo kadonnut, niinkuin yönnäky.
Vaan tästä kaikesta ei Priidik metsävahti kenellekään sanaakaan luiskahtanut, sillä hän ei olisi tainnut käsi rinnalla sielunsa autuuden nimessä valallensa ottaa, etteikö se ollut vain unenharha ja hänen oman kaipuunsa kuvajainen.
11.
»Mutta koska tästä viinakuisesta yöstä oli tasan yhdeksän kuunkiertoa kulunut, ja kevät ja senjälkeen suvi taas vuoronsa perään saapunut Hiidenmaalle, ja heinänkorjuu oli parhaillansa Pühalepassa, niin tapahtui yhtenä ehtoona, että apuvaimo, joka Priidik metsävahdin tykönä lasta korjasi, kuuli hiljaista vaikerrusta veräjän takaa.
Vaan koska hän lähemmäksi katsomaan lähti, niin hän näki veräjän takana vaimonpuolen, joka oli nääntyä väsymyksestä, niin että hän oli maahan lyykähtämäisillänsä, niinkuin taakan alla, ja myös sangen vaisusti valitti, kuten suuressa kivussa.