»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»
Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän oli pyörtyä paikallensa.
Mutta kaikki tämä tapahtui nopiammin, kuin lokki meren yllä siipeänsä liikuttaapi.
Niin toinnuttuansa Aalo näki ensimmäisen suden koko ruumiinsa ponnistukseen pingoittavan, niin että pää, jalat ynnä häntä yhdeksi viivaksi suoristuivat, ja näin päätähavin loikkaavan yli kiviaituuksen mitämaks kahdesti aidan korkeudelta, koska hän luuli sen takana pelastuksen peittyvän, vaikka siellä väijyikin varma surma.
Mutta silloin isompi ja väkevämpi peto, joka jälkimmäisenä juoksi, koska kaikkien silmät hänen kumppaniinsa kiintyneet olivat, ottikin vuorostansa vauhtia sivullepäin ja metsään pakeni, miesten ketjun katkaisten.
Vaan Aalo juoksujalkaa kiviaidan tykö kiiruhti ja näki siellä suden jo verkossa rimpuilevan, joka oli peittänyt hänet huppuun, niin ettei hänellä enää irtipääsöä ollut. Niin tämä satimeen sattunut metsänpeto läähätti, niinkuin olisi hänen kylkensä halkiamaisillansa ollut, ja vaahti valui hänen mustanpuhuvasta kidastansa käyrien kulmahammasten välitse, koska kylänrahvas häntä ärsyttäen ähätteli.
Niin Aalo näki miehien jo seisovan keihäät ojossa valmiina iskemään ne suden kylkeen, ja miehensä Priidikin heidän seassansa.
Ja samalla Aalo taas kuuli, ehkä tällä kertaa etäämpää, niinkuin olisi kuka korvesta huikannut, mutta niin että se vain häneltä kuultiin:
»Aalo, — Aalo piikaiseni, — tuletkos suden seuraan suolle?»
Ja se kuului niinkuin kutsu ja niinkuin houkutushuuto suolta.