Ma vaikenin ajat pitkät ammoin,
ma omaa mykkyyttä kaihdin, kammoin,
en puhetta oppinut, sanoja saanut,
en vaikenemasta laannut.
Vaan mykkänä kuolla jos kohtalo mulla,
mun täytyis tuvilta Tuonen tulla
ja huutaa huulin, jotk' elo sulki,
sanat kauan kaivatut julki.
Maa mykkä, et vaieta enää voisi, sanat saisi hieta, ja somer soisi, mun haudastani kuin sävel heläis, ja mun kuollut sieluni eläis!
KOTIIN
Sinne tahdon, vanhaan valkamaan, missä ruuhta vartoo kirkkoväet, lepät rannan kaartaa, kultaa kukkuu käet, niemen päässä nuottakota laho, riippukoivu, aurinkoinen aho, venhe maassa vanha, unohdettu. Oi te varjot armaat, valkopäiset, on kuin katsantonne kirkastettu viihtyis yhä tyynten vetten yllä, täyttäis tutut taivaat hymyilyllä, luhdat, kummut, lukot hämäräiset, pyhän pihlajaisen pihamaan! Rauhan rannat, teiltä rauhan saan!
TALTTUMUS
Talvinen ehtoo ennättää, putoaa puista hohtava härmä, hangella kuutamo kimmeltää, kirkkain kitehin kukkii jää, lumessa ikkunan särmä.
Kadonneita et kaipaile, tulevista et tuskaa tunne, seuraat sädettä kuutamon, viileä, raukea sielus on, et kysy, miksi, et, kunne?
Viivyn varjona vierelläs, kuutamon kylmässä valossa lymyyn, olen sun sielusi raukeus, olen sen talvinen talttumus, jäisenä kiteenä hymyyn.