Kas, lapset laitumelle eksyneet, yön tullen risut, oksat kokoon riipii, ja luona loimuavan nuotion tulesta turvaa etsii, yhteen hiipii, — vaan äkkiä niin äänetöntä on, salainen kauhu, outo autius, alussa arka vain kuin aavistus, povessa kunkin kytee, kasvaa salaa, — niin nopeasti nuotiomme palaa, ja tuhka tumma, hehku hiilloksen, ei varjella voi yöltä varjojen! Oi lapset, eksyneet yön selkään, te tilaa tehkää luokse nuotion, mun lailla teidän, ah, niin vilu on, ja yötä pitkää, pimeyttä pelkään!
TÄHTIEN LASKIJA
Laps loppumattoman unelman, miten osuin merelle outoon laivaan? Joku kuiskasi mulle korvahan: sun täytyy laskea tähdet taivaan!
En hyödyks ollut ma ollenkaan,
en pahaa tehnyt, en liioin hyvää,
kädet ristissä ikäni istuin vaan
ja keulassa katselin vettä syvää.
Mun tähdet laskea täytynee,
ne vilkkuvat väreessä aallon kalvon,
mun huuleni lukuja hymisee,
jos nukun, jos silmät suurina valvon.
Satatuhanteen saakka ehdin jo, vaan jäljellä miljoonaa on sata, on auringon takana aurinko, ja laskematta on linnunrata.
KOIDULAN HAUTA-UURNAAN
Oi, uurna usein unhoitettu, jalo, sa malja kaunis elon sammuneen, sun pintaas kristalliseen, kirkkaaseen, vain taittuu hautaholvin harmaa valo.
Sa luotu olit maljaks jumalain ja vapauden pyhää mahlaa varten, nyt täyttää tuhka sun ja tyhjyys vain.
Pikari puhdas elon nektarin, oi malja, muovailema Runotarten, sa täytyit kukkuroilleen kyynelin.