Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina, jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä, olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli", "vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta kotoisin".
Luonnollista on, että Koidulan tapainen henkilö, joka vielä lisäksi elämänkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui näkyvistä, nopeasti ikäänkuin kadotti inhimilliset piirteensä. Niinkuin melkein ainoa hänestä näihin saakka tunnettu valokuva on ollut suurikokoinen, jäljennöksinä paljon levinnyt kuva, joka näyttää tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin töyhtökypärää vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan päänliikkeen, sanalla sanoen, hänen runoilijapiirteensä, niin on hänestä yleisessä tajunnassa olemassa sisäinenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on yksinomaan säteilyä ja haltioitumista, kuin päähenkilö väkirikkaassa maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton heleät värit.
Kuva ei ole väärä, se on vain yksipuolinen. Koidula kokosi todella lyhyen nousukautensa aikana, joka samalla oli hänen kansansa nousukausi, ympäristönsä polttosäteet itseensä, heijastaen ne oman sielunsa hehkulla takaisin. Mutta yleisessä tietoisuudessa elävän sankaritarkuvan varjoon on tähän asti tuiki hävinnyt kelmeäihoinen, toverien karsaasti katsoma, ilottomassa kodissa kasvava tyttölapsi, samoin nuori tyttö, joka toisten huvitellessa on raueta raskaan työtaakkansa alle, joka sanoo itsestään: "ainoastaan veden saan ilmaiseksi, siihen kuuluva leipä on sangen kallista", joka pitkiin aikoihin ei uskalla uhrata ajatustakaan yksilölliselle onnelleen. Sankaritarkuvan takia ei ole nähty naista, joka koko olemustaan häviöllä uhkaavaan pyörteeseen joutuneena vaivoin saa pelastetuksi senverran elinvoimia, että niitä riittää vielä muutamiksi vuosiksi. Ja vihdoin ja viimein on tuiki unohtunut vanhentuva, yksinäistyvä nainen, joka maanpaossa meren saarella käy toivotonta taisteluaan vähittäistä, mutta sitä varmempaa tukehtumiskuolemaa vastaan.
Koidulan kohtaloa vastasi suurissa piirtein myös Viron kansallisen herätyksen kulku. Niin suurella innostuksella puhjennut, niin suurella ihanteellisuudella alussa vaalittu liike särkyy pian sorasoinnuiksi ja sisäiseksi epäsovuksi. Alkavat kansalliset eripuraisuudet, puolueriidat, joilla on niin suuri sijansa Viron lyhyessä viljelyshistoriassa, loukkausten ja syytösten tulva kummaltakin puolen. Koidula eli kyllin kauan nähdäkseen murhenäytelmän alun, loppua hänen sensijaan ei tarvinnut nähdä: virolaisen vaapsahaispesän yli laskeutuvaa raskasta kättä, jota yhtäkkiä seurasi kuolonkaltainen hiljaisuus. 80-luvun loppupuolella alkavaan järjestelmälliseen venäläistyttämiseen hautautuivat nekin kevätajan touot, joita sisäinen eripuraisuus ei ollut ehtinyt hävittää. Eesti Kirjameeste Selts suljetaan, Aleksanterikoulu avataan kansanvaroilla, mutta venäjänkielisenä, maan hallinto, tuomioistuin ja koululaitos venäläistytetään, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa. Näennäisesti näyttää kaikki elämä sammuvan, entiset merkkimiehet ja johtajat ovat joko kuolleet, kuten G.R. Jakobson ja Fr. R. Kreutzwald, tai itsensä varjoja, kuten J.W. Jannsen, tai vaikenevat vapaaehtoisesti, kuten Jakob Hurt. Viro elää harmaat vuotensa, kuten vähää varhemmin sen symboli, Koidulakin.
Koidulan merkitys kirjailijana on enemmän tai vähemmän paikallista laatua, pienen kieliryhmän kahleisiin auttamattomasti kytketty, mutta sellaisenaan pysyvää laatua. Aika ja paikka rajoittavat hänen parhaatkin tuotteensa, — isänmaalliset runot, — emmekä voi ajatella niitten muualla tapaavan tarpeellista kaikupohjaa. Vaikka kielenkin voittamattomilta tuntuvat esteet raukeisivat, vaatisivat hänen tuliset vapaus- ja valitushymninsä sentään siksi paljon esitietoja ja olojen tuntemusta, voidakseen vieraallekin täysin nautittaviksi muuttua, että se vain poikkeustapauksessa lienee mahdollista. Virolaisessa kirjallisuudessa ne sensijaan aina tulevat hänelle takaamaan kunniapaikan.
Koidulan päämerkitys, johon samalla hänen isänmaallinen runoilijakutsumuksensa sisältyy, on epäilemättä haettava hänen agitatorisesta, henkilökohtaisesta vaikutuksestaan aikalaisiinsa. Hänen suurin ansionsa oli hänen pelkkä olemassaolonsa. Isänsä tyttärenä, monine henkilökohtaisine suhteineen kansansa merkkimiehiin, laajalle ulottuvan kirjevaihtonsa kautta, oli hän muutaman lyhyen vuoden Viron kansallisen liikkeen keskeisenä lämmönlähteenä.
Tällaisenakin on Koidulan merkitys vain paikallista laatua, rajoitettu miljoonapäisen, valtiollisesti merkityksettömän kansan keskuuteen. Mutta yli kansallisuusrajojen kasvaa sensijaan hänen elämänsä inhimillinen traagillisuus. Hänen kohtalonsa sekä naisena että ihmisenä tarjoo runsaasti sielullista mielenkiintoa, siksi paljon on siinä yleisinhimillistä murhenäytelmää, siksi paljon sekä epäedullisista oloista, että hänen oman olemuksensa ristiriitaisuudesta kasvanutta kärsimystä.
Ihmisenä, sisimmältä olemukseltaan hän kuului tuli-sieluihin, jotka ovat luodut ikänsä palamaan, kirkkaasti leimuten, kuten uhriliekki, mutta joitten käyttämätön voima olojen pakosta on tuomittu tuhoamaan oman asuinsijansa.
Olen ollut pakoitettu lisäämään Koidulan yleiseen tietoisuuteen syöpyneeseen kuvaan useita inhimillisiä piirteitä. Olen kosketellut hänen elämässään kohtia, joista henkilön eläessä hienotunteisuus vaikenee. Olen tehnyt sen vakuutettuna, etteivät inhimilliset heikkoudet ja epäkohdat voi vähentää Koidulan olennon ja elämän suuripiirteisyyttä, mutta kyllä tuoda hänet inhimillisesti lähemmäksi.
Vasta tällaisena, tuntemattomilta ilmoilta ja hämäryydestä tullutta lentotähteä muistuttavana, joka hetkeksi piirtää kimmeltävän ratansa Viron harmaalle taivaalle ja sammuu Suomenlahden sumuun, vasta tällaisena Koidulan kohtalo todella kasvaa vertauskuvaksi kokonaisen kansan lyhyestä kevätunesta, joka alkoi vapauslaulujuhlan säveleissä ja vihdoin vaimeni vuosia kestäväksi hiljaisuudeksi.