Olisi voinut ajatella Koidulan ilman elinjuuriin uloittuvaa vauriota siirretyksi johonkin henkisen elämän suurista polttopisteistä tai ainakin johonkin elävään, vaikka vieraaseenkin yhteiskuntaan. Kronstadtiin tullessaan hän joutui kuolleeseen pisteeseen, seisovaan veteen. Ei elävän, elimellisen kokonaisuuden muodostavan kansan keskuuteen, vaan pieneen, kansallisuusrajojen pirstomaan virkamiesseurapiiriin, — yhtä kirjavaan kuin kasarmit olivat yksitoikkoisia, — joka ei milloinkaan ehtinyt vakiintua, ennenkuin taas vaihtui kokoonpanoltaan. Ei keskukseen, missä henkiset aaltoliikkeet olisivat korkeina käyneet, vaan vähäiseen loisyhteiskuntaan, joka läheisestä Pietarin miljoonakaupungista tuotti runsaat maalliset ja niukat henkiset elintarpeensa.
Kun Pietarin jokisatamasta pienellä höyrypurrella lähtee länteen päin, alkaa pian meren haalistuneesta kiiltosilkistä kohota aluksi melkein silminselittämättömien tornien, tehtaan savupiippujen ja korkeitten rakennusten ääriviivat. Himmeänä kultana kimaltaa suurimman kirkon kupu.
Se on Kronstadt, kaukaa katsoen.
Lähempänä muuttuu merellinen kangastus lujasti linnoitetuksi sotasatamaksi.
Kronstadt, Pietari Suuren perustama sotasatama, on entisen Retusaaren itäosassa, kaksi virstaa pinta-alaltaan ja vallien ympäröimä. Vieraslippuisen laivan lähestyessä savuaa ja paukkuu koko saari yhtenä ainoana tykinsuuna, tykkien tervehtiessä. Selkeällä ilmalla näkyy sekä Suomen etelärannikko että Pietarin kullanpaistavat kupolit.
Kronstadt on syntynyt ja kasvanut Marsin punaisen tähden alla. Jokainen askel vahvistaa vakaumusta, ettei tämä kiviyhteiskunta suinkaan ole liittynyt kokoon, pitääkseen huolta yksityisten jäsentensä mukavuudesta ja hyvinvoinnista. Rauhankin aikana näkyy sodan sinetti. Kadut ovat sotilaallisen suoria ja leveitä, raivatut rykmenttien marssittaviksi, niillä liikkujat miltei yksinomaan sotilaita ja matruuseja, siviilipukuisten kokonaan kadotessa univormujen värikkyyteen. Univormu ja kasarmi, — siinä Kronstadt.
Michelson oli muuttaessaan Kronstadtiin saanut paikan sotalaivaston lääkärinä. Entinen tarttolainen korporatsio-ylioppilas ja saksalaismielinen kun oli, hän liittyi Kronstadtissa luonnollisesti etupäässä saksalaiseen seurapiiriin, jonka muodosti joukko lääkärejä ja osa upseeristoa. Kuitenkin kuului nuoren parin tuttavapiiriin alunpitäen venäläisiäkin upseeriperheitä. Kirjavassa kansainvälisessä sekoituksessa, josta Kronstadtin väestö on kokoonpantu, — sen joukossa on venäläisiä, saksalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, ruotsalaisia, englantilaisia, juutalaisia, — oli virolaisella kansallisuudella hyvin vaatimaton asema. Sen jäsenet olivat miltei poikkeuksetta sotilaita ja matruuseja ja heidän perheitään tai sitten laivatelakkojen tai muitten valtion työpajojen työmiehiä, joitten jälkeläiset jo toisessa polvessa tavallisesti venäläistyivät.
Kaikkien seurapiirien, sekä saksalaisen että venäläisen, pääominaisuus oli juuri niitten alituinen vaihtelevaisuus. Kaikki olivat aina kuin matka mielessä, valmiit ensimäisen käskyn tultua hajoittamaan kotinsa ja siirtymään uuteen olopaikkaan; ja tämä asiaintila oli hyvin suurena tekijänä miltei yksinomaisessa huvielämässä, jota upseeriston ja lääkäristön piirit Kronstadtissa viettivät. Ei ollut aikaa, ei tarpeeksi pysyväisyyden tunnetta mihinkään henkisiin harrastuksiin, elettiin päivästä päivään, paremmista viroista ja Pietarinmatkoista unta nähden. Koidulaa kohtasi Kronstadtissa juurettoman, korkeampia pyrintöjä puuttuvan virkamiesluokan koko henkinen tyhjyys, pienten ja eristettyjen yhteiskuntain ainoa henkinen ilmaisumuoto, laajalle haarautunut klubielämä ja pakollinen irtipääsemätön perheseurustelu. Kaikilla oli klubinsa, eri kansallisuuksilla omansa, lääkäreillä omansa, upseereilla samoin, venäläisillä erityinen suuri klubihuoneustokin, meriväenupseerien seurahuone, jossa pidettiin perheiltamia ja silloin tällöin konsertteja. Muuten ei klubeissa ollut sen parempaa ohjelmaa kuin tuiki tavallinen: kortinpeluu, biljardi, ennenkaikkea tietysti juomingit.
Perheseurustelu kuului välttämättömyyksiin ja oli yhtä kallista kuin henkisesti vähän tarjoovaa. "Läpeensä tyhjänpäiväinen mailma, hengetön ja sieluton, mutta sitä panetteluhaluisempi!" ne ovat Koidulan mainesanat kronstadtilaisesta seurapiiristään. Syntymäpäiviä ja muita merkkipäiviä perheen keskuudessa vietettiin ylellisyydellä ja komeudella, joka usein nieli useamman kuukauden säästöt. Mahdotonta oli sensijaan vetäytyä pois, olla vastaamatta kutsuihin; se olisi käsitetty tahalliseksi loukkaukseksi ja aiheuttanut täydellisen yksinjäämisen.
Pieni saksalainen seurapiiri, — henkiseltä tasoltaan muita kronstadtilaisia piirejä tuskin huonompi, jollei parempikaan, — ylläpiti kotoisia baltilaisia tapoja parhaansa mukaan. Jokainen uusi tarttolainen tulokas otettiin vastaan kuin jäsenenä yhteiseen perheeseen, ja oli hänen tehtävä välttämättömät käyntinsä kaikkien muitten luona. Senjälkeen seurasi iltakutsuja, joissa herrat heti vetäytyivät omalle puolelleen kortti- ja juomapöydän ääreen, — sillä kuten klubienkin, kuului perheseurustelunkin ohjelmaan kortinpeluu ja juominen, — ilmestyen vasta ruuasta ja juomasta notkuvaan illallispöytään. Rouvat sensijaan, väsyttyään valittamasta elintarpeiden kalleutta ja palvelijain kehnoutta, siirtyivät vähitellen pietarilaisiin muotiuutuuksiin ja siitä mitä rakastettavimpaan juoruiluun, nuorten tyttöjen istuessa ikävystyneen odottavina kaiken iltansa.