Koidulan häät olivat helmikuun 19 päivänä vuonna 1873. Vihkiäiset tapahtuivat Jannsenin talossa, Tiigikadulla, kello 11 aamupäivällä. Vieraita ei ollut paljon, ainoastaan ahtain tuttavapiiri, enimmäkseen nuorta väkeä. Pappi, joka nuoren parin vihki, oli valinnut seuraavan lauseen Ruthin kirjasta puheensa pohjaksi:
"Mihin sinä menet, sinne minäkin, sinun kansasi on oleva minun kansani."
Siihen aikaan ei ollut vielä rautatieyhteyttä Tarton ja Pietarin välillä. Nuori pari ajoi sentähden 130 virstaa kyytihevosilla, ennenkuin pääsi jatkamaan matkaa rautateitse ja sitten jäitse uuteen kotiinsa Kronstadtiin.
IV
HILJAINEN KOHTALO
11.
Koidulan sisäisen tulen viimeinen aste on jäljellä: sen näennäinen sammuminen. Ei enää purkaudu missään muodossa ilmoille sisäinen lieska, tämän sielun varsinainen alkuaine; kaikki on hiljaista ja ulkonaisesti sammunutta. Odottaa draamaa, sitä ei tule, jännittäviä ristiriitoja, — mitään sellaista ei kuulu. Tulevat vain Kronstadtin kasarmit, tulee vain hiljainen kohtalo, elämättömyys, joka vähitellen tappaa elävän elämän.
Ei ole suuria, ratkaisevia tapauksia, jotka virstantolppina viitottaisivat Koidulan elämän ehkäisemättömän kulun häviötä kohti. On vain tapahtumattomuus. Jos Koidulan tähdenlentoaika on sankarityyliin viritetty, on hänen elämänsä loppu nykyaikaisen hillittyä. Traagillista kauneustajuntaa hivelisi nähdä tahdon kuolonkamppailua, haltioitumiskyvyn vaikkakin vain hetkellistä heräämistä. Mutta kaikki Koidulan elämänilmaukset maanpakonsa kolmenatoista vuotena ovat heikkoja ja ylen passiivisia, voimattomia mihinkään vapautusyritykseen.
On ikäänkuin hänen tahtonsa, — paria tilaisuutta lukuunottamatta, — ei olisi enää toiminut puoleen eikä toiseen. Jotain varjomaista ja epätodellista on tästälähin hänen elämässään. Olisi tuiki vaikea määritellä, mikä sen todellisen sisällön muodostaa, kaikki kouraantuntuvat, jokaiselle näkyvät ulkonaiset yksityiskohdatko, vaiko epämääräinen, mutta silti oleellinen, hitaasti ja varmasti, kellonkoneiston täsmällisyydellä täyttyvä kohtalo.
"Unissakulku", niin nimittää Koidula eräässä tämänaikuisessa kirjeessä elämäänsä. Hän on siis ollut tietoinen elämänsä anarkiasta ja sisäisestä hajaannuksesta. Hänen elämästään puuttuu tästälähin kaikki ohjaus, kaikki suunnitelma; kuten vedenalainen venhe, jonka heijastuspeilinsä murskauduttua täytyy umpimähkään ja sokaistuna sukeltaa syvyyteen, niin uppoutuu Koidulan elämä kärsimyksiin, enää koskaan niistä pinnalle kohoamatta. Se on tästä lähtien unissakulkua, jolloin kulkija ei enää ole täysin tietoinen omista askeleistaan, jolloin todellisuus jo alkaa menettää merkityksensä ja kestää vain unikuvien milloin ihana, mutta useimmiten kauhistuttava karkelo. Mutta erehdystä olisi luulla hänen sisäisen tulensa sammuneen. Se kadotti kaiken mahdollisuuden päästä esille, se oli vailla kaikkea polttoainetta, vailla alttaria, mutta se ei silti sammunut. Se vain muutti muotoa. Siitä tuli hivuttava ja kalvava hehku, joka muun polttoaineen puutteessa kulutti omistajansa pitkällisellä tulella, kun sillä ei ollut enää sijaa missään ihmisyyden ja kansojen monista temppeleistä.