Eikä vaikene vaistomainen pelko avioliittoa kohtaan, joka oli tuova niin suuren ja ratkaisevan muutoksen mukanaan. Pitkiä ja pimeitä tulevaisuuden näkö-aloja aukovat seuraavat lauseet: "Olen niin väsynyt toisinaan, niin peräti väsynyt, minulta puuttuu jotain, en tiedä mitä! Ja minulla olisi nyt kuitenkin oikeastaan kyllin syytä tyytyväisyyteen. Tässä piilee olemukseni ikuinen ristiriita, jota vastaan turhaan taistelen. Kulutan itseäni sisäisesti enkä kuitenkaan pääse rauhaan."
Häitten lähetessä kasvaa yhä Koidulan hermostuneisuus:
"Olen käynyt niin hermostuneeksi, niin äärettömän hermostuneeksi, omat ajatuksenikin tuottavat minulle tuskaa, ja jos on jotakin hiukankaan tavallisuudesta poikkeavaa, kadotan yökausiksi uneni. Tällä kaikella väsytän koko ympäristöni ja jos yritän pitää kurissa liikatunteellisuuttani ja hermostunutta ärtyisyyttäni, niin on asia vain kahta pahempi. Mitä tehdä? Näin sitä pitää mennä naimisiin!"
Ja vähitellen, hitaasti tapahtuu näinä aikoina myös muutos Koidulan vuosikausia kestäneessä ystävyyssuhteessa Kreutzwaldiin.
Kreutzwald oli tähän asti tyytynyt epäitsekkään, isällisen ystävän vaatimattomaan asemaan, samalla kun hänen kirjeistään, vanhuuden viileän rauhan ohella, tuntee muuttumattoman hellyyden Koidulaa kohtaan. Niinkuin sanotaan olevan salamustetta, joka vasta parin päivän päästä erityisillä kemiallisilla aineilla käyteltynä tulee näkyviin, niin on moneenkin Kreutzwaldin kirjeeseen kätketty mitä syvimmän ja epäitsekkäimmän rakkauden ilmaisu.
Luultavasti on Koidulan avioliitto Michelsonin kanssa ollut hänelle vaikea pettymys, hänelle, joka yksin ymmärsi Koidulan sisimmän olemuksen, tiesi sen elinehdot ja aavisti sitä uhkaavat vaarat. Paitsi sitä, vaikka hän tietysti alusta alkaen oli totuttautunut ajatukseen, että Koidula kerran menisi naimisiin, ei hän jaksa siihen kuitenkaan kyllin epäitsekkäästi suhtautua. Ilmielävänä näemme kuivan sapekkaan, kaulaan saakka napitetun võrulaisen ihmishalveksijan, kumartavan kohteliaan jäykästi onnea toivottaessaan: "Sallikaa minun nyt valkeat hansikkaat ja pyöreä hattu kädessä astua eteenne!" Kreutzwaldin kirjeissä on tästä lähin, mikäli hän niitä vielä kirjoittaa, huonosti salattua katkeruutta, joka ilmenee pisteliäisyytenä ja henkilökohtaisuutta välttääkseen tyytyy vitsomaan avioliittoa yleensä.
Mitä rauhattomammaksi Koidulan kirjeitten sävy käy, sitä kipeämmin koskee hänen muutenkin sairaaseen mieleensä vanhan ystävän ainakin näennäinen muutos.
"Rakas, hyvä isä, jota minä niin kernaasti tahdon rakkaana pitää enkä varmastikaan koskaan liian matalalle arvioi, onko sitten aivan mahdotonta olla minua kohtaan tasaisen ystävällinen? Täytyykö minun välttämättä olla enkeli tai paholainen? Jollen aivan varmasti tietäisi, ettei Teillekään sentään ihan yhdentekevää ole, miten me toisiimme suhtaudumme, totisesti, minun täytyisi pitää tähänastista lapsensuhdettani Teihin valheena. Toisinaan valtaa minut ikäänkuin syvä toivottomuus, kun en näe suhteessamme sopusointua enkä varmuutta, joka sallisi sen meille puhtaaksi, häiritsemättömäksi nautinnoksi muodostua. Kuinka köyhä on elämä, todellinen elämä muutoinkin, miksi tahdommekaan väkisin tehdä siitä niin aution ja lohduttoman kuin mahdollista! Oi, että lempeä kohtalo koko iäkseni minulle soisi saman sielunvoiman, saman herkkyyden kaikelle kauniille ja hyvälle, joka minut niin usein on vienyt onnettomiin ristiriitoihin, mutta samalla tuottanut minulle puhtainta iloa! Te voitte tuottaa minulle kärsimyksiä, isä, rakas isä, niinkuin vain harvat muut ihmiset, — sentähden, oi sentähden, sydämellisesti rakastettu vanha ystävä, älkää tehkö sitä, missä sitä vain välttää voitte. Mitä rakkaampi meille joku on, sitä hitaammin, ah, mutta surullista kyllä, sitä varmemmin repiytyvät langat, jotka sielun sieluun liittävät!"
Tähänkin vastaa Kreutzwald vain vaitiololla: s.o., hän ei kirjoita. Vasta Koidulan hääiltana hän pyynnöstä palauttaa kaikki kuuden vuoden kuluessa saamansa kirjeet. Koko edellisen päivän ja yön hän on ollut työssä, on ruumiillisesti tuiki uupunut. Vähää vaille 12 yöllä hän istuutuu kirjoittamaan:
"Rakas ja kunnioitettu nuorikko, — rouva! Vaikka vaatimanne uhri onkin raskas, se kun uhkaa riistää sydämeeni lujasti liittyneen aarteen, täytyy minun kuitenkin myöntää Teidän olevan oikeassa, kun ajattelen, että päivätyöni päätös voisi äkkiä olla käsissä, jolloin kaikki ennakkolaskut ja tuumat jäisivät täyttymättä. Meidän välillämme, — sen voimme molemmin puolin tunnustaa, — ei ole kynnen vertaakaan mitään tapahtunut, mikä jäljestäpäin voisi sydäntä painostaa, taikka mitä hyvä Jumala voisi syntinä pitää, mutta siitä huolimatta on maan päällä hyvin paljon ihmisiä, joitten on mahdoton käsittää, että sukulaissielujen välille voi syntyä palava ystävyys. Siitä asiasta voisin paksun kirjan kirjoittaa, jollei mielestäni olisi vahinko huonojen ihmisten pahuuden takia mustetta ja paperia pilata."