"Vaikka haluaisin leikkiä laskea, hiipii ylitseni kuitenkin ihmeellisen totinen tunne, jotain menneisyyden lopputilityksen tapaista, aivan toisten päämäärien ja tarkoitusten kutsu, — enkä minä kuitenkaan, kuitenkaan voi kokonaan entisestä irtautua. En ole enää liiaksi nuori, etten voisi aivan selvästi ja ilman tuulentupia kuvitella tulevaisuutta, ja joskaan en itse olisi kyllin selvänäköinen: kaikki muut, joitten mielestä minä aina olen ollut kylläkin omituinen, ja jotka sentähden tunsivat kohtaani eräänlaista pelkoa ja epämieluisuutta, he tuntevat nyt hyvän sydämensä pakoittavan minua säälittelemään, kun tässä asiassa asetun aivan kokonaan heidän kannalleen. He tekevät, minkä taitavat, aukaistakseen sokean silmät."
Ja sitten, ikäänkuin itse lohdutteleidakseen: "Se kaikki todistaa minulle vain, että teen oikein kulkiessani omaa tietäni; moni ulkonaisesti loistavampi kohtalo toisi minulle, sen tiedän, terävämpiä okaita, kuin tämä vaatimaton."
Yleensä näyttää Koidulan kihlaus olleen sangen suuri yllätys hänen tuttavapiirilleen. Eräs hänen silloisista nuorista ihailijoistaan virolaisten ylioppilasten joukosta sanoo: "Me olimme kaikki peljästyneet hänen avioliittotuumistaan, emme olleet koskaan tulleet ajatelleeksi hänen menevän naimisiin. Oli kuin pyhyyden häväistys ajatella miehen vaimona Koidulaa, jolle vain platoninen rakkaus olisi ollut kyllin ylevä."
Muuan toinen Koidulan tuttavista kirjoittaa hänelle itselleen:
"Me ajattelimme, että isänmaa yksin olisi Teidän rakastettunne. Ainoastaan siinä tapauksessa, että sulhasenne eli tuleva miehenne samoin rakastaa isänmaata, tai että voitte sellaisen rakkauden hänessä herättää, tulee Teidän olemaan mahdollista työtänne kasvavalla innolla jatkaa."
Hänen valintaansa pidetään liian vaatimattomana, tulevaisuutta, joka häntä odottaa köyhän lääkärin puolisona jossain venäläisessä pikkukaupungissa, liian vähän tarjoavana. Ihmeellisen naiivi ja samalla Koidulalle kohtalokas on selvin sanoin lausuttu naimattomuuden ihanne. Se todistaa puolestaan, kuinka Koidulassa ei oltu totuttu näkemään naista, vaan melkein abstraktinen olento, vailla kaikkia maallisia heikkouksia. Muuan tapaus vaikuttaa suuresti Koidulan muutenkin raskaaseen ja aavistelevaan mielialaan. Koidula kertoo siitä kirjeessään Kreutzwaldille:
"Ette suinkaan vielä tiedä, isä, että minun on täytynyt jättää liekkeihin kaikki runoni, — melkein kaikki, kaikki! Tämän onnettoman tappion jälkeen olen tuiki lopussa! Koko kokoelma, niitten joukossa kymmenkunta painovalmista kertovaa runoelmaa, joutui liian innokkaan palvelustytön tuhoisan käden kautta paperikoriin ja siitä uuniin. Minulle korvaamattomaksi vahingoksi, — vai liekkö se ollut merkiksi, etten enää tulevaisuudessa kirjoittamista jatkaisi? Kaksi kuukautta on jo ohitse, enkä ole vieläkään voinut lohduttautua. Hukkaan joutuneitten joukossa oli ehkä kaikkein parhaat tuotteeni. Tunnustan suoraan, olen itkenyt katkeria kyyneleitä tämän onnettomuuden takia, minun tarinani, sisäinen tarinani, eli lauluissani!" Eräs silminnäkijä kertoo Koidulan runojensa palaessa itkeneen kuin pienen lapsen, ei mikään voinut häntä lohduttaa, hän sanoi puolen elämänsä työstä menneen hukkaan.
"Onkohan todellakin menestyksellisin luomis- ja vaikutuskauteni ohitse?" Aavistukselliset sanat, joitten oli määrä toteutua liiankin tarkalleen!
Yhä enemmän alkaa Koidulaa myös koskea ero omasta maasta ja kansasta. Juuret, jotka yksilön yhdistävät määrättyyn kansallisuuteen, useinkin niin käsitteellisiltä tuntuvat, niin suuressa määrin perintötottumuksista punotut säikeet, niitten elimellisyyden tuntee usein vasta niitten tavalla tai toisella vahingoittuessa. Kansallisuuden vaihto on aina enemmän tai vähemmän elimellinen ja syvälle menevä vaurio, jota tuskin voivat korvata yleisinhimilliset, kansainväliset näkökohdat, jotka tällaiselle yksilölle ehkä helpommin avautuvat. Tämän kaiken on Koidula jo kihlausaikanaan aavistanut.
Alussa hän kyllä kirjoittaa: "Ettekö usko, isä, että ensi sijassa on ihminen, vasta toisessa kansallisuus, — en tunne suhteeni omaan kansaani millään lailla avioliittoni kautta kärsivän tai muuttuvan, vaikka kihlattuni onkin saksalaismielinen." Mutta mitä lähemmäksi ero tulee, sitä selvemmäksi käy Koidulalle sen tuottama tuska. "Äidinkieli ja kotikamara, — kuinka kauan olen kestävä vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa! Kuinka pohjiin asti kotimaan juuret uloittuvat, sen näen vasta nyt, kun erosta puhutaan kuin jokapäiväisimmästä asiasta." Tehdessään lyhyen matkan Venäjälle, hän ikävöi jo niin viron kielen sointua, että vartavasten menee siirtolaiskirkkoon sitä kuullakseen, ja astuessaan taas kotimaansa pinnalle, suutelee sitä "palavasti ja kyynelin".