Epäilemättä tuotti tämä teko hänelle hetkellistä tyydytystä, itsensä, arvottomaksi käyneen elämänsä äkillinen poisheittäminen, leikkiminen kohtalolla, alennetun itsetunnon kosto. Mutta siinä oli muutakin. Tässä ajattelemattomassa avioliittopäätöksessä on paljon Koidulan palelevaa lapsensielua, sisäistä, turvaa etsivää avuttomuutta. Hänen tuiki väsyneelle sydämelleen teki hyvää rakkaus ja huolenpito, jotka hänelle tarjoutuivat, hän ei jaksanut turvattomuudessaan olla ottamatta vastaan tukea. Kiitollisena lämmöstä, tuiki kyltyneenä silloiseen elämänmuotoonsa ja asemaansa isänsä työkoneena, tunsi hän onnea siitä, että joku edes järjesti hänen elämänsä.
Ja kuitenkin jää yhä vielä paljon ainaiseksi selittämättäkin. Mitenkä on mahdollista, että Koidulalla, tuskin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana, ei ollut suurempaa sielullista vastustuskykyä, suurempaa kaukonäköisyyttä oman elämänsä suhteen, että hän ehdoin tahdoin itse alistui muotoon, joka ennenpitkää oli tukehduttava hänet, tuottava hänelle henkisen ja ruumiillisen kuoleman? Missä hänen sielullinen tarkkanäköisyytensä, joka ajoissa olisi huomauttanut häntä luonteitten, taipumusten, koko elämänpiirin suurista eroavaisuuksista ja ristiriidoilla uhkaavasta tulevaisuudesta? Jotain on täytynyt olla hänessä kaikkea harkintaa voimakkaampaa. Rakkautta, intohimoa se ei ollut, mutta mitä siis oikeastaan? Mahdollista on, että siinä piili eräänlainen itsehävittämishalu, joka, vaikka käsintuntuvammassa muodossa, oli vienyt Koidulan enon ja veljen itseaiheutettuun kuolemaan. Koidulan avioliitto oli tavallaan henkinen ja täysin tietoinen itsemurha.
On ikäänkuin Koidulaa ylimielisessä epätoivon puuskassaan olisi huvittanut kääntää ylösalaisin kaikki tähänastiset elämänehtonsa, ikäänkuin hän olisi tuntenut siitä hävittämisen iloa. Sensijaan, että olisi valinnut tulevan elämäntoverinsa oman kansansa parista, hän valitsee mahdollisimman vieraan; hän, jonka elämän pääsisällön oli muodostanut kansallisuusharrastus, valitsee näille harrastuksille tuiki tunteettoman, hän, jonka koko olemus oli kauneusjanoa ja runoutta, yhdistää elämänsä puhtaimpaan proosaan.
Eduard Michelson oli moisionpehtorin poika läheltä Valgan kaupunkia, lättiläinen syntyperältään, mutta mieleltään ja kieleltään täysin saksalaistunut, ja ilman mitään suhdetta oman kansansa kansallisuuspyrintöihin. Tartossa opiskellessaan hän kuului saksalaiseen Livonia-korporatsioon, mutta oli lääketieteellisten opintojensa kautta tutustunut Jannsenin toiseen tulevaan vävyyn, Geninkan sulhaseen, virolaiseen H. Rosenthaliin, jonka kautta hän pääsi Jannsenin perheen tuttavuuteen. Ulkomuodoltaan hän oli pitkä, suurikasvuinen, "die lange Medizin" ("pitkä lääketiede") nimellä toverien keskuudessa tunnettu, koko olennossa suuri määrä ruumiillista voimaa ja miehekkyyttä, joka korvasi kasvojen vaaleaverisen karkeatekoisuuden. Hänen nuoruudenaikuinen kuvansa näyttää pitkulaiset, järeät kasvot, ohuen suun, jonka tiukassa puristuksessa on itsepäistä ivaa, ja katseen, täynnä ilmeistä kyynillisyyttä.
Silloisten ylioppilastoveriensa kuvausten mukaan edusti Eduard Michelson siihen aikaan Itämerenmaakunnissa usein tavattavaa, nyt jo paljon harvinaisemmaksi käynyttä tyyppiä, korporatsio-ylioppilasta, joka koko sielullaan antautuu korporatsio-elämän ja sääntöjen alaiseksi, niitten intohimoisessa seuraamisessa suurimman tyydytyksen löytäen. Ei mikään lakikodex sido tällaisen ylioppilaan sielua niin lujasti kuin toverielämän säännöt, joihin hän vapaaehtoisesti alistuu. Toverillinen ylioppilaselämä arvoasteikkoineen, kurinpitoineen, juomatapoineen ja miekkailuineen on hänelle kaikki kaikessa. Meluava, ilmauksissaan usein raaka vapaan Bursch'in elämä vastasi luultavasti täysin Michelsonin luonnetta, joka nuoruudessaan tarvitsi tämäntapaista karkeaa liikuntoa. Ruumiinvoimiensa ja alituisen harjoituksen kautta hän saavutti taitavan miekkailijan maineen, ottaen osaa useihin kaksintaisteluihinkin.
Ei ole helppoa luoda kuvaa Koidulan tulevasta miehestä, sitä vaikeuttaa Koidulan oma, tavallisuudesta niin suuresti poikkeava olemus. On taipuvainen etsimään vikoja itsessään harmittomissa ominaisuuksissa, koska niillä Koidulan elämään nähden on ollut niin ehkäisevä vaikutus. Michelson ei suinkaan ollut mikään huono luonne, mutta hän oli nautinnonhaluinen, raaka ja ahdas; samoin ei hän ollenkaan ollut lahjaton, päinvastoin osoitti hän lääkärintoimessaan tavallista suurempaa taitavuutta, mutta hänen henkiset harrastuksensa eivät uloittuneet varsinaisen ammattipiirin ulkopuolelle. Senjälkeen kun eräänlainen hurjistelevaisuus, johon hän ylioppilasaikoina oli taipuvainen, ehti haihtua, muuttui hän ylen porvarilliseksi, flegmaattiseksi, rakasti mukavaa elämää, hyvää ruoka- ja juomapöytää, ylipäänsä kaikkea tämän elämän hyvyyttä, ja kävi myöhemmällä iällään omituiseksi, hyvin säästeliääksi ja hajamieliseksi.
Mitään varsinaista henkistä yhteyttä ei hänellä suinkaan koskaan ole voinut olla Koidulan kanssa, on aivan mahdotonta löytää yhtymäkohtia kahdelle niin tuiki vastakkaiselle luonteelle. Mikä Koidulan pani juuri hänet valitsemaan, oli luultavasti voima koko hänen olennossaan, joka herätti turvallisuuden tunnon hänen tähän aikaan niin särkyneessä ja hajanaisessa sielussaan. Oikeastaan hän ei suinkaan ollenkaan valinnut, vaan heitti itsensä, elämänsä ja tulevaisuutensa sille, joka sattui lähinnä olemaan.
Mutta niinpian kuin teko oli tehty, näyttää varsinainen taistelu alkaneen. Päätös oli tehty epätoivon tuokiossa, mutta heti kun harkinta ehti tointua, alkoi pitkä ja kiusallinen epäröiminen. Koko syksyn, elokuusta aina marraskuuhun saakka, jolloin kihlaus julkaistiin, on Koidula yhä ollut kahden vaiheilla. Neljä kokonaista tuntia hän kulkee Jannsenin niinkutsutussa suuressa huoneessa edestakaisin tulevan lankonsa kanssa, horjuen päätöksen ja vaistomaisen pelon välillä, kuunnellen puhetoverinsa esittämiä vastasyitä ja kumoten ne taas, kuten kumosi omankin vastarintansa.
Vihdoin, 21 päivänä marraskuuta, ovat julkiset kihlajaiset, sulhasen syntymäpäivän aattona, jota sattumusta isä Jannsen käytti nuoren parin kunniaksi pitämässään maljapuheessa, luvaten syntymäpäivän sankarille lahjaksi oman tyttärensä.
On kuin nyt vasta varsinaisesti pääsisi vauhtiinsa Koidulan koko rauhattomuus. Hän ei salaa sitä ollenkaan vanhalta ystävältään Kreutzwaldilta, se kumpuaa joka kirjeestä esille, kuin alati avoimesta, sisäisen elämänpelon lähteestä. Jo kihlakorttia lähettäessään hän kirjoittaa: