Hänen hiljaisen maanpakonsa Kronstadtin muurikaupungissa keskeyttää pariksi vuodeksi ulkomaille lähtö. Michelson oli vuonna 1876 saanut valtion apurahan jatkaakseen opintojaan Saksan tärkeimmissä yliopistoissa ja Wienissä. Koko koti Kronstadtissa hajoitetaan tulisella kiireellä, suurin osa huonekaluja myydään, osa ahdetaan pakkalaatikkoihin, ja koko perhe, kaksivuotias Hansa ja äsken syntynyt Hedda mukana, lähtee matkalle. Jo Pietarin-Tarton radalla osottautuvat lämmittämättömät rautatievaunut kuitenkin siksi kylmiksi, että neljän kuukauden vanha Hedda on jätettävä isovanhempain huostaan Tarttoon.
Alusta alkaen on siis matka epäkäytännöllisesti järjestetty, — rahaa vähän, pieni lapsi ehkäisemässä. Ja mitä kauemmin matka kestää, sitä suuremmiksi kasvavat ylipääsemättömät vaikeudet, kunnes se vihdoin vaihtuu "raudanraskaaksi taakaksi", josta Koidula myöhemmin puhuu. Kohtalo oli kerta kaikkiaan merkinnyt Koidulan, kaikki, mihin hän kosketti, muuttui kärsimykseksi, olipa se mitä tahansa.
Mutta alussa on kuitenkin hänen vanha elämänjoustavuutensa vielä viimeistä kertaa päässyt vireisiin. Kuinka vähän se oikeastaan tarvitsikaan eloon elpyäkseen, todistavat hänen omat sanansa: "Alan kuin uudestaan elää… voin ruumiillisesti paljonkin kärsiä, kunhan minulla vain on sielunrauhani ja vähän henkistä elämää ympärilläni." Hänen henkinen ja ruumiillinen terveytensä ovat olleet tavallista herkemmässä vuorovaikutuksessa, kuitenkin niin, että jälkimäinen on ollut riippuvainen edellisestä. Henkinen liikunta, älyllinen ilo on saattanut hänet täysin unohtamaan ruumiilliset tuskat ja heikkouden; hänen sielunsa on ollut ruumiin terveyden ilmapuntari eikä päinvastoin. Niinpä hän Breslaussa, heidän ensimäisessä olinpaikassaan, tyttären syntymän jälkeisestä heikkoudesta huolimatta, ottaa suurella nautinnolla osaa yliopistopiirien seuraelämään, johon he Michelsonin tekemien tuttavuuksien nojalla pääsevät. Kaikki hänen kauan aikaa väärinkäytetyt seuraelämälliset lahjansa heräävät taas henkiin, yksin naisellinen miellyttämishalukin; hän alkaa taas pitkistä ajoista ajatella ulkomuotoaan sekä pukujaan ja loistaa kutsuissa hyväpäisyydellään ja puhelahjallaan.
Hän kirjoittaa Breslausta:
"Minun on niin äärettömän hyvä ja mieluista olla, viimeiset kaksi viikkoa ovat yhtä ainoaa juhlaa. Tervehdyn sielullisesti aivan silminnähden, rakentelen taas olemattomia tuulentupia."
Kuten vieras ympäristö aina lähentää ihmiset, niin muuttuu Koidulankin suhde mieheensä läheisemmäksi vieraissa, vapaissa oloissa, joissa ei arkipäivän hankaus tunnu. On jotain uutta ja viehättävää vapaassa ja epäsäännöllisessä ylioppilaspariskunnan elämässä, jota ei mikään kronstadtilainen etiketti häiritse, taloudellisten huolien hetkellisessä, tahallisessa unohduksessa, kahdenkesken-olossa. Uudenvuodenaaton he viettävät pienillä kotikesteillä omassa keskuudessaan: "Oli niin hiljaista ja kodikasta ympärillämme ja sielussamme; olen niin sanomattoman tyytyväinen ja kiitollinen tervehtymisestä, joka sekä ruumiillisesti että sielullisesti on minulle alkanut." Mutta jo Breslaun olon loppupuolella alkaa vapaan elämän nurjapuoli näyttäytyä: valtion apuraha, jota jo alusta pitäen on jatkettu isä Jannsenilta saadulla lainalla, osoittautuu ylen niukaksi. Seurustelu hienoissa ylioppilaspiireissä vie enemmän varoja kuin suotava olisi, pienen perheen ylläpito samoin. Jo nyt alkaa loppumaton pennien kääntely ja ruokaohjelman supistaminen voileipiin ja kahviin tai vaihteen vuoksi, voileipiin ja teehen.
Huhtikuussa vuonna 1877 he muuttavat Strassburgiin, järkevin ja viisain aikomuksin olla tällä kertaa säästäväisempiä ja luopua kaikesta houkuttelevasta seurustelusta, joka oli tehnyt olon Breslaussa niin elähdyttäväksi ja kalliiksi. He vuokraavat kolmeksi kuukaudeksi kaksi pientä huonetta, eivät enää käy missään huvituksissa, eivät enää hae mitään tuttavuuksia. Tästä lähtien on Koidula ulkomailla yhtä yksin kuin konsanaan Kronstadtissa, ainoana seuranaan Hansa hoitajineen. Kaiken lisäksi hän huomaa piankin taas olevansa tulossa äidiksi. Huolimatta odottamattoman hyvästä terveydentilastaan, on häneltä samalla koko ulkomaanmatkan tuottama virkistys ja nautinto mennyttä. Vaikeudet alkavat nyt kasvaa huimaavaa vauhtia, etusijassa ensi aluksi juuri rahalliset, joihin pian yhtyi kaikenkaltaisia muitakin.
Huippunsa ne saavuttivat Wienissä, jossa tammikuun lopulla vuonna 1878 syntyi Koidulan kolmas lapsi, tytär Anni, — Aennchen. Koidula sai, itse heikkona ja huonona, kokea kaikkea mahdollista surkeutta, huonoa hoitoa, epäystävällistä kohtelua, ravinnonkin puutetta, asunnon vaihtoja, — tai kuten hän itse sanoo: "siitä voi tuskin puhua, kynä kieltäytyy". Hänen kirjeissään on erittäin kiusaantunut ja tuskaisa sävy. Talonomistaja sanoo heidät irti kahden viikon kuluessa, koska ei siedä pikkulapsia talossaan, seuraava talonomistaja, katolinuskoinen rouva, ei rippi-isänsä vihoja peljäten, salli kastaa talossaan luterilaista lasta. Ullakkohuoneessa, neljännessä kerroksessa viettää Koidula vielä jotkut viikot, sairaana, raha-asiain joutuessa yhä enemmän rappiolle, tietämättä iloisesta, hilpeästä Wienistä muuta kuin ilmaiset musiikkinautinnot, jotka hän sunnuntaisin käymällä katolilaisissa messuissa itselleen hankkii. Vihdoin tulee tälle surkeudelle loppu, kun itse isä Jannsen poikansa Eugenin kanssa saapuu Wieniin ja vie sairaan tyttärensä kotiinsa Tarttoon.
Niin päättyi Koidulan ensimäinen ja ainoa ulkomaanmatka, josta hän itse sanoo: "Luoja varjelkoon perhematkoista ulkomaille, kun on vähän varoja!"
Mutta ulkomaanmatkan monet rasitukset eivät olleet mitään sen kohtaloniskun rinnalla, joka Koidulaa pian senjälkeen kohtasi, kun hänen ainoa poikansa Hans yhdeksän päivää sairastettuaan kuolee Tartossa raivoavaan tulirokkoon.