Hänen esikoisensa, poika Hans Woldemar, syntyi vuonna 1874, ja vanhin tytär Hedvig lähes kaksi vuotta myöhemmin. Molemmilla kerroilla on Koidula ruumiillisesti ollut hyvin heikko, ja kuolemanajatus, joka tästälähin ei häntä enää jätä, ilmestyy jo nyt hänen kirjeisiinsä. Hän kirjoittaa Eugénielle ennen tyttärensä syntymää:
"Tilani on yhä epätoivoisen huono, jos voin uskoa omaa tunnettani. Niin vaikeat viikot ja kuukaudet, kuin tämän talven tuomat, kuuluvat unissakulkijaelämäni kaikkein vaikeimpiin. Ja ehkei minulta enää riitäkkään kauan voimia sitä jatkamaan. En puhu paraikaa tilani herättämästä luonnollisesta hentomielisyydestä, minulta puuttuu sekä halua että kykyä elämänkamppailuun, — omaan ainoastaan velvollisuudentunnon."
Samasta ajasta hän kirjoittaa myöhemmin:
"Ruumiillisesti ja henkisesti on minun täytynyt elää todellinen kärsimysvuosi syksystä 1875 vuoteen 1876. Kronstadtin aineellisesti ja henkisesti sietämättömät olot olivat viedä järkeni… Paha kyllä, olen ruumiillisesti hyvin heikosti varustettu, sitkeä kärsimyksessä, mutta ilman positiivista voimaa. Rasittava ja työteliäs nuoruus, täynnä taistelua, on voimani varhain kuluttanut. Tuskin kolmenkymmenen ikäisenä olen jo hiuksiltani harmaa, — viime vuosien tulos, jotka siirsivät minut tuiki vieraaseen ja sisäisesti minulle ainaisesti vieraana pysyvään ympäristöön…"
Kiintynein on Koidula lapsistaan ollut esikoiseensa, Hans Woldemariin, jonka kummiksi ei oltu pyydetty sen suurempaa eikä pienempää kuin itse Elias Lönnrot. On mahdollista, että Koidulan mielessä liikkui hämärä toive voida lahjoittaa poikansa takaisin omalle kansallisuudelleen, kasvattaa hänestä isänsä ja oman työnsä jatkaja. Ainoastaan Hansalle on Koidula jo varhain koettanut kronstadtilaisesta kielisekoituksesta huolimatta opettaa viroa, jota hän ei myöhemmin milloinkaan tyttärilleen puhunut eikä opettanut. Hän on laulanut pojalleen sepittämiään virolaisia kehtolauluja, kuten itse kertoo:
"Kun ensi kertaa lauloin hänelle omatekoisen lauluni, kuunteli hän tarkasti, ja siitä tuli hänen lempilaulunsa, — josta seikasta silminnähtävästi puhuu voimakas synnynnäinen rakkaus ja kiintymys viron kieleen!"
Hansa on alusta alkaen heikko lapsi, ei varsinaisesti sairas, vaan ei tervekään: "hän kärsii hermostumisesta, joka on luonteenomaista minun lapselleni", kuten Koidula kirjoittaa. Tätä kultapoikaansa, "äidin hiirtä", Koidula kanneskelee tuntikausia, valvoo yöt hänen vuoteensa ääressä eikä lakkaa häntä ylistämästä. "Hansa on käynyt hyvin rakastettavaksi, on luottavainen, vilkas, puhelias, paljoa vähemmän itsepäinen ja ujo kuin ennen". — "Pelkään vain, että hänestä tulee kirjatoukka, hän oppii liian nopeasti ruumiinrakenteeseensa nähden, joka ei suinkaan ole ensiluokkainen."
Pysyvimmin syöpyy kuitenkin mieleen kuva kolmen-neljän vuotiaasta, vaaleaverisestä, varhaisvanhasta pojasta, joka, seuratessaan vanhempiaan ulkomaanmatkalle, suurkaupungin puistossa kulkee äitinsä edellä, pienillä käsillään vastaantulevaa ihmistulvaa hajoittaen ja yhä airueena huutaen: "tehkää tilaa, äitini tulee!" ikäänkuin lapsenmielessään aavistaen äitinsä synnynnäisen ruhtinaallisuuden.
Hans Woldemarin kohtalo oli olla ensimäisiä Jannsenin suuressa perhehaudassa Tarton vanhalla kirkkomaalla, jo vuosia ennen, kuin sinne ennätti hänen leikkisä isoisänsä tai nyreä isoäitinsä. Corinnen sanat sopivat Koidulaankin: "Kaikista kyvyistä, mitkä luonto minulle lahjoitti, olen vain yhden täysin kehittänyt, kyvyn kärsiä!" Hänen kohtalonsa oli irroittautua kaikesta ja kaikista.
'Mutta sitä ennen, — aivan kuten Chopinin sadepreludiumissakin on linnunlaulupaikkansa, lyhyt tuokio, jolloin melodia, ikäänkuin ihastuen omaa vapautumistaan, silmänräpäykseksi kohoo yli sateen ikuisen äänen, — niin oli Koidulankin elämässä, ennenkuin se lopullisesti ja auttamattomasti peittyi hämäryyteen, vielä lyhyt aika, ikäänkuin jälkiheijastus menneistä kauneuden ja liikunnon päivistä.