"Jospa tietäisit, kuinka hyvää tekee Sinua sydämeni pohjasta kunnioittaa ja rakastaa."
Teeskentelyäkö, vilpittömyyttä? Ei ole mitään syytä sitä olettaa; näissäkin näennäisesti ristiriitaisissa ilmaisuissa todentuu vain ihmissydämen ihmeellinen laajuus, johon mahtuvat rinnatusten ja yhtaikaa niin monet tunteet ja totuudet. Koidula saattoi yhtaikaa sekä olla täysin selvillä luonteitten ja taipumusten ylipääsemättömistä eroavaisuuksista, että kuitenkin tuntea tyydytystä osakseen tulevasta rakkaudesta. Älyllisesti miestään ylempänä, hän oli luonteensa heikkouden ja tahdottomuuden takia kuitenkin hänestä riippuvainen; se teki heidät jossain määrin tasaväkisiksi.
Paitsi sitä, hän on nähtävästi avioliittonsa alkuvuosina yhä jaksanut toivoa sen mahdollisesti vielä kohoovan korkeamman keskinäisen ymmärtämyksen ja henkisen vaihdon tasolle. Oleskellessaan sisarensa Eugénie Rosenthalin luona Tallinnassa vuonna 1875, Koidula kirjoittaa miehelleen:
"Olen kaikessa hiljaisuudessa pitänyt onnettomuutenamme, että me viime vuoden kuluessa olemme olleet vailla kaikkea henkisten harrastusten yhteyttä ja kaikkea objektiivisempaa ajatusten vaihtoa, jonka meille ensimäiset talvet sentään jossain määrin tekivät mahdolliseksi. Sinun lääkäritoimintasi on tietysti osaltaan ollut siihen syypää, mutta Sinäkin tarvitsisit suuresti henkisen ja sielullisen virkistyskylvyn Tartossa tai Riiassa; — — — elämämme yksitoikkoisuus, vailla vähintäkään vaihtelun toivoa, pelkkä vegetoiminen aineellisen olemassa-olon takia, tekee hulluksi! Eiväthän henkiset laineet täälläkään kovin korkeina käy, mutta niissä on toki liikuntoa, kaikki ei ole seisahduksissa, kuten viimeksi meillä kotona."
Ja hän jatkaa:
"— — Tahtoisin sanoa Sinulle niin paljon hyvää, kiittää Sinua niin sydämellisesti rakkaudestasi ja ystävällisyydestäsi. — — — Oi rakkaani, jo heikoinkin toive, että yhteistoimintamme neljän seinämme kehyksissä on muodostuva sopusointuisemmaksi ja valoisammaksi, riittää minulle tunteja ja päiviä kirkastamaan. Ehkä opin vielä unohtamaan, että olen vanha nainen, — niin vanha, että kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä joskus tuskin jaksan muistaa mennyttä nuoruuttani."
Ei ole luultavaa, että Eduard Michelson syvemmässä merkityksessä ymmärsi vaimoaan, — Koidulan varsinainen sielullinen rakenne, kaikki, mikä hänessä alati pyrki yli arkielämän ahtaitten rajojen, oli hänen miehelleen, jonka luonne iän karttuessa muuttui yhä ahtaammaksi, pikkumaisemmaksi, yhä kiintyneemmäksi elämän pieniin nautintoihin, epäilemättä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Koidulan sielullinen korostusvoimakin. M.J. Eisen sanoo heidän suhteestaan: "— — täytyy tunnustaa, ettei mies varsinaisesti ymmärtänyt nuorikkoaan, että avioparilta puuttui yhteinen mailmankatsomus. Mies, täydellinen materialismin ja proosan palvelija, nuorikko ihanteellisuuden kumartaja, läpeensä runoilija; he eivät voineet ajatuselämässään kyllin yhteisesti tuntea, yhteisesti päätöksiin päästä, yhteisesti elämyksiään elää. Tahtomattakin muodostui kuin kiinalainen muuri miehen ja vaimon välille. — — Aikaa myöten alkoi kumpikin yhä enemmän elää omassa mailmassaan." (Koidula Kroonlinnas).
Jo kieliesteitten takia ei Michelsonilla voinut olla mitään henkilökohtaista käsitystä vaimonsa kirjallisesta tuotannosta, ja hänen täydellinen välinpitämättömyytensä kaikkia kansallisuusharrastuksia, niin lättiläisiä kuin virolaisiakin kohtaan, teki hänet tällekin Koidulan elinharrastukselle vieraaksi. Eräs Michelsonin entisiä ylioppilastovereita sanoo hänestä: "Hänen vaimonsa olisi pitänyt olla punatukkainen, hyvin intohimoinen, hyvin aistillinen!" Epäilemättä on Koidulan yhä yltyvä kivulloisuus ollut Michelsonille yhtä suuri pettymys, kuin Koidulalle kaikki turhat haaveet henkisestä ymmärtämyksestä.
Avioliitto teki hänestä miehen vaimon, opettamatta hänelle samalla rakkauden salaisuutta; lasten äidin, vaan ei rakastavaa naista. Hän jäi aina ala-ikäiseksi, lapseksi elämän suurimman mysteerion edessä, aina samaksi puolinaiseksi olennoksi, jolla, kuten hänen lankonsa sanat kuuluvat, oli "miehen aivot ja lapsen mieli".
Niin pääsi Koidulan käyttämätön tunnevoima, hänen luonnollisessa kehityksessään niin kovakouraisesti tukahutettu naisellisuutensa puhkeamaan yksinomaan äidillisyyden muodossa. Joskaan sekään tunne ei ole kyennyt varjelemaan häntä häviöltä eikä pysyttämään koossa hänen hajoavaa olemustaan, niin voi olla varma, että siitä ovat kummunneet hänen kärsimysvuosiensa puhtaimmat, kenties ainoat ilot.