On kuin kuulisi kaukaa Chopinin sadepreludiumin… Sadepisarat putoavat, putoavat… niitten yläpuolella melodia, kuin eksynyt kiuru. Hiljainen, hirveä nakutus, kuin puutoukan yön hiljaisuudessa, — koneellinen ja hengetön, pienten lyijyvasarain lyönnit vasten kuulokalvoa, raskaat, kirstun kannelle tippuvat lyijypisarat… Ainoastaan melodia elää ja kärsii.
Koidulan naisellisuus oli yksinomaan äidillisyyttä, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö.
Toden teolla, meillä on Koidulan naisellisuudesta niin vähän todistuksia, yhtä keskeneräinen kuin koko hänen muukin elämänsä, yhtä väkivaltaisesti typistetty kuin hänen kohtalonsa ihmisenä, oli hänen kohtalonsa naisena. Tuhannet ja taas tuhannet Koidulaa tunneköyhemmät naiset ovat saaneet kokea sen, mitä hän tunnekyllyydestään, sisäisestä rikkaudestaan huolimatta ei koskaan eläissään saanut. Hänen myöhäinen keväänsä kätki mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet, avasi aavistukselle kauneuksia, joitten täyttä kehkeämistä emme myöhemmin kuitenkaan koskaan näe.
Koidulassa piili vaarallinen, vaikka useita elämäntilanteita tavallaan helpoittavakin ominaisuus, hänen passiivisuutensa, toimettomuutensa oman elämänsä suhteen, alotekyvyn puute, kun oli kysymyksessä hänen omat elinehtonsa, sama ominaisuus, josta jo on ollut puhetta hänen nuoruudenaikuisen työtaakkansa yhteydessä. Helpoittava senkautta, että se säästi hänet ehkä usein ulkonaisista yhteentörmäyksistä ja ristiriidoista, kohtalokas, koska se sulki samat ristiriidat hänen omaan sydämeensä.
"Sopusoinnun vaatimus on minulle yhtä välttämätön kuin hengitys", hän kirjoittaa avioliittonsa kolmantena vuonna Eugen-veljelleen.
Avioliitto jo sellaisenaankin, vaikka ei olisi tuonutkaan mitään muita suuria, näkyviä muutoksia, merkitsi silloisen baltilaisen käsitteen mukaan kuitenkin Koidulalle miltei täydellistä irtaumista entisestä työstä ja harrastuspiiristä. Se toi mukanaan uusia ja suuria velvollisuuksia, joihin Koidula, niin myöhään kuin avioliittoonsa astuikin, ei kuitenkaan ollut millään lailla valmistaunut. Hänen kirjoituskone-asemansa isänsä kodissa oli vuosien kuluessa kokonaan vieraannuttanut hänet naisen työalaan kuuluvista kotitoimista. Mutta siksi juurtunut ja itsestään selvä, niin, kategorinen, oli silloisina aikoina Itämerenmaakunnissa käsitys naineen naisen yksinomaan kodin piiriin rajoittuvasta asemasta, ettei edes niin poikkeuksellinen ja tavallaan monesta ennakkoluulosta vapautunut nainen kuin Koidula, ole sitä vastaan vähimmälläkään tavoin kapinoinut. Päinvastoin, hänen pyrkimyksensä oli epäilemättä avioliitossaan toteuttaa baltilaista naisihannetta ja siten saada aikaan luonteelleen välttämätön sopusointu, niin hyvin, kuin hänen luontainen epäkäytännöllisyytensä, hajamielisyytensä, ja suuri tottumattomuutensa sen suinkin sallivat. Mutta juuri siinä tavassa, millä hän koetti sopusointua ylläpitää ja aikaansaada, esiintyy selvänä hänen varsinainen heikkoutensa, myöntyväisyytensä, saamattomuutensa, joka syvimmiltään oli sisäisen vapauden puutetta. Hän ei nähtävästi koskaan ollut niin varma oman erikoisuutensa, oman sisimmän itsensä oikeutuksesta, että olisi sille ympäristöltään minkäänlaisia myönnytyksiä vaatinut. Päinvastoin, hän itse oli alati valmis tekemään myönnytyksiä, eliminoimaan itsestään pois kaikki epäsointua tuottavat ainekset, päästäkseen edes jonkinlaiseen sopusointuun. Kuten hän kerran isänsä kodissa alistui, uhrasi itsensä perheen kokonaisuuden ja hyödyn hyväksi, samoin hän myöhemmin omassa kodissaan, vain monta vertaa täydellisemmin, alusta alkaen uhrasi koko varsinaisen itsensä, pelastaakseen, mitä sopusoinnusta pelastettavissa oli. Nyt, niinkuin ennenkin, on velvollisuuden tunto hänessä yli kaiken kehittynyt, — ja kuten saamme nähdä, — lopulta ainoa, mikä hänet pystyssä pitää; ominaisuus, joka ei riittänyt häntä vapauttamaan, mutta kyllä pitentämään hänen kärsimystään.
Koidulan omat lausunnot miehestään ovat hyvin vastakkaisia, mikä ei estä uskomasta niitten vilpittömyyteen, näennäisestä ristiriidasta huolimatta. Kuten kaikki taiteilijaluonteet, tunsi Koidula nähtävästi hetkellisesti ja ilmaisi itsensä yhtä hetkellisesti; paitsi sitä, oli hänen olemuksensa, kuten useimpien ihmisten, epäilemättä monissa eri kerrostumissa.
Yllämainitussa Eugen-veljelle osoitetussa kirjeessä, hän, puhuttuaan sopusoinnun tarpeestaan, jatkaa:
"Meidän onnettomuutemme on siinä, ettei Eduard tätä elämän välttämätöntä puolta ollenkaan välttämättömyytenä pidä, vaan ylimääräisenä turhuutena, myös mitä ulkonaisiin elämänvaatimuksiin tulee, häneltä kun täydellisesti puuttuu siihen kuuluva vaisto. Minun täytyy nyt käyttää juonia ja kaikenlaisia luonteelleni muuten niin vähän mieluisia viekkauksia, saadakseni ulkonaista ja usein myös sisäistä elämäämme varten kokoon ainekset, jotka yksinkertaisimmastakin ihmisestä ovat yhtä tarpeellisia kuin ruoka tai juoma. Ah, kuinka väsynyt ja elämään kyltyuyt ajanpitkään moisesta päiväpalkkalaistyöstä perheen hyväksi voi olla!" Ja samassa kirjeessä: "Täydellisyyteen kuuluu joittenkuitten mieIestä hyvin syödä ja juoda, ansaita kylliksi, liehakoida ympäristöään. On tosin siellä täällä ihmisiä, jotka nimittävät sitä itsekkäisyydeksi ja vain korkeammanasteiseksi eläimelliseksi elämänkäsitykseksi, — mutta minun ei ole luvallista näin ajatella! On katkera, sielua raastava tunne, kun näkee kaiken itsessään revittävän ja tomuun tallattavan ja raunioista rakennettavan temppelin, jonka juhla-alttarilla kylmälle hyödylle uhrataan. Mutta ei siitä kuole, sillä naissydän on kissamaisen, kirotun sitkeä!"
Ja tämä sama naissydän sanelee samoihin aikoihin seuraavat sanat hänen miehelleen: