"Tässä siis jälleen istun vanhassa pesässäni, jota en kahteen ja puoleen vuoteen ole nähnyt, ja se on yhtä ikävän ja venäläisen näköinen kuin konsanaan.
"Koti-ikävää, säännöllistä tautiani, ei ole minulla vielä sanottavasti ollut. Syynä siihen ovat viimeisen kahden vuoden mahdottomat olot ja viime puolen vuoden aivan puolueettomastikin katsoen kerrassaan hirveä työ- ja kärsimystaakka, joka on tehnyt Tarton minulle joksikin aikaa tuiki sietämättömäksi."
Tähän asti oli Tartto kuitenkin ollut Koidulalle henkinen tukipiste, hänen kituvan henkisen elämänsä ylläpitäjä, yhä vieläkin, niin näennäisesti siitä erossa kuin hän elikin. Hänellä oli kuitenkin tähän saakka paikka, jota ikävöidä, jota ihannoida; olot, jotka hän ajatuksissaan alati asetti vastakohdaksi ja vastapainoksi häntä lähinnä ympäröiville.
Mutta tämäkin elinvoiman lähde oli muuttuva sameaksi. Juuri Tartosta alkaa näinä aikoina saapua toinen Jobin viesti toisensa jäljestä.
Viron kansallinen liike oli niitten vuosien kuluessa, mitkä Koidula oli ehtinyt elää vapaaehtoisessa maanpaossaan, ennättänyt uuteen kehitysasteeseen. Ensimäkien, romanttinen innostus, joka oli ollut vapauslaulujuhlan kannattavana voimana, legendaarinen tulevaisuususko, joka aluksi tukehdutti erimielisyyden idut, kooten kaikki kyvyt yhteiseen ponnistukseen, oli väistynyt arkiutuneemman tunnelman tieltä, kuten luonnollista olikin. Juhlapuheitten sijaan alettiin odottaa ja vaatia järjestelmällistä toimintaa, isänmaata ylistävien lauseparsien ja hymnien sijaan käytännöllistä, toteutettavaa ohjelmaa. Taloudellista nousua kesti yhä, suotuisain ulkonaisten olosuhteitten vallitessa; paitsi siitä näytti hetkeksi siltä, kuin olisi äsken Venäjällä herännyt panslavistinen liikekin, joka muun muassa tahtoi vähentää saksalaisen aateliston valtaa Itämerenmaakunnissa, joutunut välillisesti palvelemaan virolaisia tarkoitusperiä, joitten päämääränä samoin oli vihdoinkin täydellisesti vapautua saksalaisesta holhuunalaisuudesta. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että tällaisena kiireisenä, työhönkehoittavana hetkenä, joka näytti vaativan ripeää ja häikäilemätöntä toimintaa ja uusia, kulumattomia voimia, isä Jannsenin patriarkaalinen, alati myönnytyksiin valmis politiikka joutui ankaran arvostelun alaiseksi. Jannsen oli epäilemättä ollut paikallaan alkeellisena, kehittymättömänä aikana, jolloin juhlamieli ja innostus korvasivat varsinaisen kaukonäköisyyden, mutta kehittyneempänä ajan hetkenä, jolloin olisi tarvittu laajempia tietoja ja jyrkempää esiintymistä, aivan toista tempoa uudistuksiin nähden, ei hän enää jaksanut paikkaansa täyttää. Hänen luoviva kantansa, alituiset kumarrukset maan saksalaiseen aatelistoon ja papistoon päin, hänen aina näkyviin asetettu pietisminsä, kaikki yhdessä muodostui haitalliseksi jarruksi nopeasti eteenpäinpyrkivälle kehitykselle.
Se mies, joka nyt ikäänkuin luonnonantamalla lupakirjalla otti virolaisen liikkeen ohjat käsiinsä, oli C.R. Jakobson, Koidulan entinen ystävä laulujuhlavuoden ajoilta. Suuremmassa määrin kuin kellään silloin elävällä virolaisella oli hänellä kaikki kansantribuuniksi tarvittavat lahjat, hänellä oli kuten eräs aikalainen hänestä sanoo, "kyky pysyttää toiset lumouspiirissään", erikoinen ihmisiä hallitseva ja koossapitävä voima, yhtyneenä suureen häikäilemättömyyteen. Kuumaverisen luonnonlaatunsa johtamana hän asetti taistelulaikseen: "joko minun kanssani tai jaloissani" (M. Kampmann). Jo aikaisemmin hän oli esiintynyt pitämällä Vanemuine-seurassa kolme isänmaallista puhettaan, jotka v. 1870 ilmestyivät eri kirjana: " Kolm isamaa könet ". Näitten puheitten sisältönä, joita muuan senaikuinen saksalainen nimittää "rahvaan keskelle singotuiksi tulisoihduiksi", oli kuvaukset virolaisten entisestä kultaisesta vapaudesta, seitsemänsataa vuotta kestäneestä saksalaisesta ikeestä ja idästä päin koittavasta uudesta onnenajasta, joka oli tuova täydellisen, hengenkin alalle uloittuvan vapauden. Jakobsonin puheitten vaikutus oli hyvin suuri ja laajakantoinen, mutta jo samana vuonna sulki isä Jannsen lehtensä palstat nuorelta, myrskymieliseltä avustajaltaan, hänen radikalismiaan peljäten. Mikään ei ollut luonnollisempaa, kuin että C.R. Jakobsonista nyt vähitellen tuli sen vasemmiston johtaja, joka yhä jyrkempänä alkoi muodostua vastapainoksi Jannsenin rauhalliselle, kaikkia hankauksia välttävälle politiikalle. Kun vuonna 1878 Jakobsonin sanomaleht " Sakala " alkoi ilmestyä, oli niin muodoin taistelu jo täydessä käynnissä. C.R. Jakobsonin merkitys virolaisuuden liikkeelle on ollut hyvin suuri. Hänen ohjelmansa, jonka kokoonluhistumista ennenaikainen kuolema esti häntä näkemästä, käsitti talonpoikaisluokan täydellisen vapautumisen aateliston mielivallasta, perinpohjaisia uudistuksia kouluoloissa, vaatimuksen viron kielen käytäntöönpääsystä kouluissa. M.J. Eisen kirjoittaa hänestä: "Jakobson on kasvattanut kansan poliittisesti, niin että entinen tylsä olotila katosi, ja isänmaallinen innostus astui sijaan — — — Enemmän kuin vuosikymmenet ja vuosisadat on hän muodostanut virolaista elämää, kumonnut vanhat käsitteet ja asettanut aivan uudet asemelle."
Jakobson toi Viron julkiseen elämään sotaisen, hyökkäävän aineksen, lepyttävän tasoittamisen sijaan leppymättömän arvostelun, myönnytyksen sijaan tinkimättömän pesäerojulistuksen, etupäässä saksalaista aatelistoa vastaan tähdätyn. Hän aukaisi puolueintohimojen padot, mutta hänen syykseen yksinään ei voi panna lokatulvaa, joka nyt vyöryi yksityisten Viron sivistysvainiolla työskennelleiden henkilöitten yli, ja josta hän muuten itsekin sai runsaan osansa.
Huonoimmin kävi vanhenevan Jannsenin, joka ei ollut varustettu kestämään nuoren ja voimakkaan vastustajansa yhä uudistuvia hyökkäyksiä. Hän, joka vielä muutama vuosi takaperin oli saanut tuntea jakamattoman kansansuosion tyydytystä, sai nyt kantaa isänmaanpetturin raskaan, solvaisevan nimen. Häntä syytettiin liitosta saksalaisten kanssa, väitettiin saksalaisten ostaneen hänet lehtineen päivineen, jopa näytettiin kirjettä, jossa Jannsen muka 2000 ruplasta myi itsensä saksalaisille! Pilkkalauluja hänestä kulki kädestä käteen, Vanemuine-seurassa, omassa perustamassaan, hänen täytyi tullessaan erääseen juhlaan kestää, että joukko talonpoikia erään yliopistosivistystä saaneen nuoren miehen johdolla otti hänet vastaan solvaisevalla laululla. Eräänä päivänä ripustettiin pikeen tahrittu kana Jannsenin talon seinustalle: kana kun aina kaakottaa munittuansa, niin muka Jannsenkin itse piti enimmän ääntä teoistaan! Vaino meni niin pitkälle, että vuonna 1878 ammuttiin Jannsenin alakerran ikkunaan laukaus, joka ei kuitenkaan ketään vahingoittanut.
Jos Jannsenin vastustajien tarkoitus oli mahdollisimman pian toimittaa hänet pois taistelukentältä, onnistuivat he siinä täydellisesti: syksyllä vuonna 1880 kohtasi Jannsenia verenvuoto aivoissa, josta hän ei koskaan entiselleen tointunut, vaikka elikin henkisenä ja ruumiillisena raajarikkona vielä vuosia senjälkeen.
Paitsi muistia, kärsi etenkin hänen puhekykynsä. Kohtalon oikku sulki hänen puheliaan, naljailevan suunsa, muutti hänen ennen niin vuolaan sanontansa vaivalloiseksi änkyttämiseksi. Omituista kyllä, unohti hän etupäässä nimet, sekä paikan- että henkilönimet, oman poikansakin, sensijaan muisti hän rakkaimman lapsensa nimen "Lydia" loppuun asti.