Koidula kirjoittaa käytyään katsomassa häntä halvauksen jälkeen seuraavasti:
"Isä on nykyään ehkä hiukan hiljaisempi; puhekyky vain ei ota palautuakseen, sensijaan muistaa hän tarkoilleen sairastumisensa päivämäärän. Pienet viekkautensa on hänellä jäljellä, niinpä hän kuuntelee nyt ovien takana, puhummeko raha-asioista. Samoin huvittaa häntä suuresti nähdä minut sohvapöydän ääressä kirjoittamassa, hän kuljettaa minulle hyvin innoissaan mitä takaperoisempia tavaroita. 'Lydia kirjoittaa', sanoi äiti hänelle. 'No, Luojan kiitos!' ja hän riensi heti huoneeseensa tuodakseen minulle suuren kasan hyödytöntä paperia. 'Tuossa on, minähän en enää voi!' Sitten hän kävelee edestakaisin tai istuu nojatuolissa työtäni katsellen."
Kun seuraavan vuoden kesäkuussa hänen 25 vuotista kirjallista toimintaansa juhlittiin Tallinnassa, oli hän itse kyllä läsnä, mutta ei itse enää täysin käsittänyt, mitä ympärillä tapahtui, ihmetellen väenpaljoutta ympärillään, kuunnellen puheita, joitten kiitosta ei enää tajunnut, vielä vähemmän vastaamaan kyennyt, vanha, ennen aikojaan murtunut mies.
Vasta kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1890, tekee kuolema lopun hänen surullisesta olemassa-olostaan. [Viimeiset vuodet asui Jannsen poikansa tri Eugen Jannsenin luona. Muutamia kuukausia ennen häntä kuoli hänen puolisonsa Emilie. Tuhansiin nouseva ihmisjoukko otti osaa Jannsenin maahanpaniaisiin.]
Olisi ehkä ollut liikaa vaadittu, että Koidula aikoina, jolloin hänen isänsä elämäntyö, — ja samalla osa hänenkin omastaan, — joutui häpeäpaaluun, olisi osoittanut kylliksi mielensuuruutta ja älyn laajuutta, nähdäkseen uudessa suunnassa jotain muutakin, kuin pelkän hävittävän ja turmiollisen voiman. Että C.R. Jakobsonin myrskyinen esiintyminen oli yhtä tarpeellinen Viron kehitykselle, kuin Jannsenin rauhallinen puhdetyö, se peittyi Koidulalta epäilemättä henkilökohtaisten loukkausten herättämään katkeruuteen.
Niinpä hän kirjoittaa:
"Jakobsonilainen kiihoitus kestää yhä, — mahdollisimman häikäilemätön ja pureva polemiikki! Kuinka luja hänen sanomalehtensä siveellinen pohja on, sen voi typerinkin nähdä! Käyttäytyköön hän vain kuin tuuliviiri, olkoon se hänen yksityishuvinsa!"
Jannsenia vastaan suunnatun ampumayrityksen johdosta on Koidula hyvin kiihdyksissään:
"Eikö se ole kauheata, salakavalaa? Toinen kylmänväre toisensa jäljestä kulki läpitseni, lukiessani tästä likaisesta teosta. Loppujen lopulta näyttää minusta kuitenkin siltä, että koko juttu oli tarkoitettu vain mielenosoitukseksi, sillä oikeastaan olisi heittiön kuitenkin pitänyt luukunreiän kautta nähdä, että huone ei ollut valaistu. Nämä ovat nyt jakobiinilaisuuden myrkkykukkia! Pois tieltä he tahtovat saada hänet, he sosialistit ja nihilistit, se on selvää! Niin, Jannsenit ovat sitkeää sukua, ja heidän muistelmansa tulevat olemaan mielenkiintoisia lukea!"
Huomattavaa on, kuinka väärin Koidula arvostelee Jakobsonia, lukiessaan hänet sosialistien joukkoon, vaikka Jakobson yhteiskunnallisissa uudistuspyrinnöissään kokonaan nojautui maataviljelevään talonpoikaissäätyyn, luokkaerokäsitteen ollessa hänelle yhtä hämärän, kuin muillekin silloisessa Virossa.