Mutta on kuin yhä kasvava katkeruus Koidulan sielussa olisi hetkeksi antanut hänelle takaisin entisen toimintahalun, niin kuolonkaltaiseen uneen kangistunut kuin hänen elintarmonsa jo vuosikausia oli ollutkin. Isän sairastuessa, jolloin lehden toimituksen uudestaan järjestäminen osottautui välttämättömäksi, herää Koidulassa vielä kerran entinen alotekyky. Vielä viimeisen kerran, oikeastaan ainoan koko avioliittonsa aikana, näemme hänen ottavan osaa Viron julkiseen elämään, muutakin kuin syrjästäkatsojana.
Jannsen oli jo vuotta ennen varsinaista sairastumistaan, tuntien voimainsa vähenevän ja Sakalan kilpailun käyvän ylivoimaiseksi, kutsunut lehtensä aputoimittajaksi poikansa Harry Jannsenin, joka juuri oli palannut ulkomailta, sitä ennen opiskeltuaan Tarton yliopistossa filosofiaa ja vertailevaa kielitiedettä. Mutta Harry Jannsenin häilyvä epävakaisuus, jossa niin selvästi tuntui jannsenilaisen perinnöllisen heikkouden ja rappeutumisen merkit, ei ollut omiaan kaikesta siihen yhtyneestä lahjakkuudesta huolimatta, tällaisena voimaa ja arvostelevaa harkintaa kysyvänä hetkenä vastustamaan yhä kiihtyviä jakobsonilaisia hyökkäyksiä. Harry Jannsenin itsenäisin ajatus, kaikkien Itämerenmaakunnissa asuvain kansallisuuksien yhdistäminen yhdeksi baltilaiseksi kokonaisuudeksi, jota aatetta hän myöhemmin yritti toteuttaa Tallinnassa julkaisemassaan "Heimat" lehdessä, oli sekin kuolleena syntynyt suunnitelma, vailla elonvoimaa.
[Harry Jannsenin myöhemmät vaiheet ovat hyvin kirjavia. Hän on asunut milloin missäkin, ollut mitä erilaisimmissa viroissa, samoin väleissä milloin saksalaisten, milloin lättiläisten, milloin venäläisten kanssa, kunnes vihdoin päätyi painoasiamieheksi Tallinnaan, eläen siellä viimeiset vuotensa täydellisesti yksinäistyneenä ja katkeroituneena, vailla kaikkea kosketusta virolaisien piirien kanssa, ja kuollen v. 1913 sydänkohtaukseen. Vaikea olisi ollut hänen vanhuutensa vähän arkaan, varovaiseen ja hillittyyn olemukseen tutustuessaan, jonka pääpiirteenä oli eräänlainen pehmeys ja epämääräisyys ilmaisutavassa, kuvitella nuorta yltiöpäätä, jonka elämä kului rakkausseikkailuissa ja kevytmielisyydessä. Hänen epäilemättä suuret lahjansa eivät osaksi olojen särkyneisyyden, osaksi hänen oman keskitystä puuttuvan luonteensa takia päässeet kehittymään, niinkuin olisivat ansainneet, hänen jäädessään enemmän tai vähemmän siipirikoksi halki elämänsä. Hän on julkaissut m.m. saksankielisen runokokoelman " Liederbuch eines Balten ", useita vironkielisiä runoja ja saksankielisen kokoelman virolaisia kansansatuja. Naimisissa hän oli kahdesti ja jätti jälkeensä kaksi poikaa.]
Niin vailla pysyvää tulosta kuin Koidulankin yritys säilyttää isänsä lehden entinen johtava asema oli, on se sielullisesti kuitenkin mieltäkiinnittävä. Hän lähtee Tarttoon, kokoo joukon nuoria, yliopistosivistyksen saaneita virolaisia miehiä, — miltei poikkeuksetta teologeja, — pitää heille innostuttavan, sytyttävän puheen, jossa kuvaa isänsä kärsimää vääryyttä ja Jannsenin sanomalehden tarpeellisuutta, pyytäen heitä yhtymään lehden ympärille sen vakinaisiksi avustajiksi.
Koidulan kaunopuheisuus tartutti hetkeksi innostuksen kuuntelijoihinsa, jotka yksimielisesti lupasivat muodostaa Eesti Postimiehen kannattajajoukon. Mutta Viron kansallinen ilmapuntari ei siltä kääntynyt tyyntä säätä kohti, se näytti edelleenkin myrskyä. Koidula erehtyi ajasta, käytettävinään olevista kyvyistä ja vastavirtauksen voimakkuudesta. Hänen isänsä lehti, taisteltuaan jonkun vuoden turhaan Jakobsonin raskasta tykistöä vastaan, kadotti johtavan asemansa ja alkavan venäläistyttämisen aikana melkein muunkin merkityksensä paitsi kunniakasta nimeään.
Tämän jälkeen emme enää tapaa Koidulan nimeä missään julkisessa virolaisessa yrityksessä. Hän käy kyllä kotimaassaan, — Tallinnassa, sisaren kodissa ja Tartossa, — milloin siihen suinkin kykenee, ottaa osaa isänsä kunniaksi vietettyyn juhlatilaisuuteen, samoin seuraaviin yleisvirolaisiin laulujuhliin. Tallinnan laulujuhlaa varten hän pyynnöstä vuonna 1880 kirjoittaa pienen näytelmänkin, " Kosjaviinad ehk kuidas Tapiku pere laulufidul käis ", (Kosioviinat tai kuinka Tapikun väki laulujuhlilla kävi), aivan arvottoman, kirjallisesti mitättömän tekeleen, joka muuten liian myöhään valmistuttuaan ei joutunutkaan esitettäväksi. Mutta vaikka Koidula täten henkilökohtaisesti lakkasi olemasta mukana kotimaansa yhteiskunnallisissa taisteluissa, ei hän silti lakannut kärsimästä. Päinvastoin, hän on kärsinyt monenkertaisesti jokaisen kansaansa kohdanneen iskun, kärsinyt sen yksinään, voimatta kenellekään valittaa, keneltäkään odottaa ymmärtämystä, kaikkein vähimmin lähimmältä ympäristöltään, kärsinyt kädet sidottuina, tuntien kykenemättömyytensä auttamaan, mutta verta vuotavin sydämin.
Melkein samoihin aikoihin, kun Koidulan elämä täten alkaa aine-osiltaan hajautua, tapahtuu Virossa samanlainen ja yhtä auttamaton hajautuminen.
Vuonna 1882 kuolee C.R. Jakobson, äkkiarvaamatta, lyhyen lavantaudin jälkeen, ainoastaan neljänkymmenen vuoden ikäisenä, ennen valtiollista ja yhteiskunnallista hallaa, jolle hänenkään tulesta ja raudasta rakettu henkensä ei olisi mitään mahtanut. Saman vuoden elokuussa sammuu Tartossa Fr. R. Kreutzwaldin pitkä elämä. Viron henkisen johtajan asema oli täten avoinna, mutta ketään nuoremmasta polvesta ei ilmestynyt sen tavoittajaksi. Suuret toiveet, joita virolaiselta taholta liitettiin 80-luvun alkupuolella hallituksen aloitteesta Itämerenmaakunnissa toimeenpantuun hallinnon, tuomio-istuimen, koulujen j.n.e. tarkastukseen, n.k. senaattori Manasseinin revisioniin, toteutuivat kyllä tavallaan, mitä uudistusten laajuuteen tulee. Laatunsa suhteen ne sensijaan epäilemättä valmistivat syvän pettymyksen kaikille, joille kansallinen asia oli kallis. Niitten kärki oli tosin käännetty saksalaista ylivaltaa vastaan, mutta ne muodostuivat samalla panslavismin käsissä välikappaleeksi Itämerenmaakuntain suunniteltua, täydellistä venäläistyttämistä varten.
Venäläistyttämisen fanfaarit, jotka kuolinkelloina uhkasivat nuorta virolaista viljelystä ehti Koidula ennen kuolemaansa kuulla maanpakosaarelleen saakka. Hänkin oli aluksi antautunut niitten toiveitten lumoihin, mitkä Manasseinin tarkastus Virossa herätti. Niinpä hän vuonna 1882 kirjoittaa lehtori K.A. Hermanille:
"Oi, että kypsä aika meidätkin kypsinä kohtaisi! Olkoon yksityiset valmiit uhraamaan vakaumuksensa, jos sitä ei voida välttää, kunhan vain asiamme voittaa."