Koidula eli kuitenkin kyllin kauan nähdäkseen näitten toiveitten raukeamisen ja aavistaakseen loput. Paljon oli sentään sellaistakin, mitä hänen onneksi ei tarvinnut nähdä. Sellainen oli Virolaisen Kirjallisuuden Seuran, Eesti Kirjameeste Seltsin, kohtalo, seuran, jonka perustamiseen Koidula kerran kukkeimpana kesänään, nuoruutensa täysissä voimissa, oli ottanut osaa. Se oli vähitellen muuttunut kaikenlaisten puolueintohimojen ja henkilökohtaisten riitojen temmellyspaikaksi, jota seikkaa hallitus käytti hyväkseen, lakkauttaakseen sen vuonna 1893 kokonaan. Samankaltaiset henkilökohtaiset riidat ja kasvava erimielisyys jouduttivat myös kansallisen herätyksen helmalapsen, Aleksanterikoulun, kohtaloa. Kansanvalistusministerin vaatimuksesta oli kerätyt rahat jätettävä valtion huostaan; kansalla, joka ne oli kerännyt, ei ollut enää mitään sanomista avattavan koulun opetusohjelmaan tai kieleen nähden. Ja niin saattoi tapahtua jokaista virolaista sydäntä yhä vieläkin jäytävä seikka, että Aleksanterikoulu vuonna 1888 avattiinkin venäjänkielisenä ylempänä kansakouluna eikä ensimäisenä vironkielisenä korkeampana oppilaitoksena, jonka perustamisen aate oli elähdyttänyt tarvittavan rahaston vuosikausia kestänyttä keräystä. Virolainen laivayhtiö Linda, johonka siihenkin oli satojatuhansia ruplia kansan varoja pantu, tekee myös näinä onnettomina aikoina huonon johdon ja alkavan taloudellisen ahdingon takia täydellisen vararikon. Odotetut uudistukset pannaan vähitellen toimeen: ensin tulee oppikouluihin opetuskieleksi venäjä pari vuotta senjälkeen samoin kansakouluihin; tuomioistuin venäläistytetään, samoin kaikki paikalliset hallintolaitokset. Virolaisen elämän tukahdetun, kuin kannenalaisen sykinnän, tuntee vuosikausia vain laulun ja soiton ja elegisen, hiljaisen runouden valtimoissa.
Koidula on nähtävästi paljonkin tästä kaikesta aavistanut ja siitä kärsinyt, kuten hän kärsi kansansa hävittävistä puolueriidoista, hän, joka kuten Antigone, olisi voinut itsestään sanoa: "En ole luotu muitten keralla vihaamaan, vaan rakastamaan!" Mutta vähitellen hän tunsi jäävänsä yhä enemmän syrjään, kuten luonnollista olikin. Niin nopeissa näyttämövaihdoksissa kuin silloisessa Virossa, puoluetaistelun aikana, jolloin henkilökohtainen, jokahetkinen puolustus oli ainoa, joka joksikin aikaa taisi säilyttää aseman, hetkenä, jolloin kansa tarvitsi suuremmassa määrin käytännöllisen älyn ja toiminnan miehiä, kuin haltioituneita runoilijoita, oli Koidulan ajan pitkään mahdotonta säilyttää elimellinen kosketuksensa kotimaahansa rikkomattomana. Pitkän poissa-olon takia alkavat siteet löyhtyä, ja Koidula tuntea unohduksen katkeruutta.
"Sulkeudun täällä Venäjällä kaikessa hiljaisuudessa kuoreeni, ja mitä vielä lie vanhaa, aitoa viiniä jäljellä hengen ja sielun säiliöissä, sen koetan yksinomaan lapsilleni perinnöksi jättää. Mitä siitä otollisen maaperän puutteessa hukkaan joutunee, se on kai ollut ylijäämä, kaupanpäällinen kourallinen, jota kukaan ei osaisi mihinkään käyttää, koska meidän käytännöllisessä ja realistisessa ajassamme järkevällä ihmisellä on jo rahtusestakin yllin kyllin."
Ja hän jatkaa:
"Jos Kronstadtista jonakuna päivänä saapuisi lyhyt sähkösanoma, silloin itkettäisi minua sentään, tietystikin! Postimees-lehdessä ilmestyisi lyhyt elämänkuvaus Koidulasta, hänen kirjalliset teoksensa saisivat nähdä toisen painoksen, ja ehkäpä haltioituisi joku nerokas henki runomuotoiseen muistokirjoitukseenkin. Aivan varmasti olisi ensi laulujuhlan avajaispuheen johdantona pari ylistävää sanaa tai joku rivi, 'unohtumattoman' runoista! Sillä välin olisi hyvin ihmisystävällistä, jos te kaikki ette antaisi vastaisen 'unohtumattoman' täällä liian katkerasti kuolla unhoituksen kuolemaa.
"Älä unohda koskaan, ettei kukaan mailmassa huoli minusta täällä kaukana Venäjällä. Toistan, että isänmaani todella voisi olla minua kohtaan vähän kiitollisempi, jollen sitä petä, sillä minun täytyy turvautua siinä suhteessa suuremmassa määrin luonteenlujuuteeni kuin yhdenkään teistä."
Mutta toivoa tunnustusta, odottaa tukea silloiselta Virolta, jossa kaikki hajautui, kaikki särkyi sirpaleiksi, jossa Jakobsonin kuoleman jälkeen vallitsi vain sekasorto ja tunnussana: kaikki kaikkia vastaan! — se oli turha toivo. Silloinen Viro arvosteli kaikkia eikä kohottanut ketään jalustalle.
Koidula jatkaa yhä yksinäistä kamppailuaan, ilman apua miltään taholta. Hän kirjoittaa:
"Seurapiiriin, jossa liikun, kuuluu enimmäkseen syntyperäisiä saksalaisia taikka sitten — vakaumukseltaan saksalaisia, kuten Eduard, joitten joukkoon minunkin johdonmukaisesti on lukeuduttava. Näin ollen en tietenkään voi yksityistunteilleni antaa vapaata valtaa, jollen tahdo kansallisuuskysymykselle uhrata puhtaasti inhimillisiä. Yksityinen voi vakaumuksensa puolesta nälkään nääntyä. Mutta me naiset emme ole kutsutut pelastamaan kansallisuutta, katkaisemalla perhesiteemme."
Hän valittaa, etteivät veljet useimmin kirjoita: