Hänessä oli ollut aina jotain liiaksi, "kaupanpäällinen kourallinen", kuten hän nimittää kipinää, jonka palo eroitti hänet ympäristöstään. Tämä kipinä oli kerran sytyttänyt hänen nuoren tytön sielussaan sankarillisen liekin, se paloi hänen vapaushymneissään, siitä oli laulujuhlan päivinä syttynyt hänen nuoren päänsä ympärille kansallisen hengettären sädekehä. Se oli hänen harvojen ilojensa ja pitkän kärsimyksensä lähde, nimitettäköön sitä miksi tahansa, runolliseksi haltioitumiseksi, näkijäkyvyksi tai sairaalloiseksi hermotilaksi.
Koidula ei voinut elää, käytyään tarpeettomaksi.
Ja hän tunsi itsensä, varsinaisen itsensä varmaan tarpeettomaksi, niin äiti ja puoliso kuin olikin. Herkin ja voimakkain hänessä oli vailla vastaanottajaansa, hän oli yksin kauneusjanoineen, jonka nautintoja ja kärsimyksiä hän ei voinut kenenkään kanssa jakaa.
Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä hän kirjoittaa:
"Melkein kokonaan harmaat hiukseni voisivat Sinulle, siskoseni, kertoa pitkän tarinan, vaikka minulla tällä hetkellä on vähemmän kuin tavallista suoranaisia sydänsuruja. Mutta entisyys on jättänyt tuiki vähän jäljelle nuoruuden voimista, niin rajoitettuja kuin ne lienevät olleetkin. Näin täyttävät jumalat aina toiveemme, vasta kun lahja on viehätyksensä kadottanut, kaipaus uneen uupunut, ja elämän vihreys kuolleiksi lehdiksi, feuille-morte, muuttunut. Tuskinpa mikään jaksaisi enää sydämessäni herkempää toivetta herättää, ja niin monet menneisyyden säveleet heläjävät hiljaa kuin unisoitto loppumattomasta kaukaisuudesta yksinäisinä, hiljaisina hetkinä, — ihmeellisinä ja toisinaan tuskallisina."
Mutta tämä on vielä talttumusta, pari vuotta jälkeenpäin puhkaisee raskasmielisen haaveilun selvä epätoivo:
"Lohduttomuus, toivottomuus itseni suhteen valtaa minut, eikä niitä ehkäise enää muu kuin velvollisuus elää. Mutta ketä hyödytän oikeastaan? Ketä en vahingoita? Minua seuraa kirous, enkä jaksa enää taistella sitä vastaan, elämä on muutenkin ylenmäärin tuskallista. Ja kuitenkin täytyy minun elää, en voi vielä kuolla, vaikka tunnenkin kaipuuta, joka on sanoinselittämätön."
"Jos minulle tänään tarjoisit lasillisen vettä, särkyisi lasi kai siruiksi, minusta ei ole elämään muitten kanssa, minun täytyy vegetoida vielä määrätty aikani, ja olkoon se — mahdollisimman lyhyt."
"En näe mitään loppua, en mitään tulosta elämästäni."
Ja taas nuo raskaat sanat, lapiollinen multaa kuolleen nuoruuden haudalle: