"Ich werde alt". (Käyn vanhaksi.)
Ja yhä uudelleen:
"Ich werde alt, Schwesterchen." (Käyn vanhaksi, siskoseni.)
Sillaikaa menee elämä menoaan. Lapset kasvavat, kaksi hentoa, heiveröistä tyttöä, jotka usein ovat sairaina ja vaativat yhtämittaista hoitoa. Koidula on epäilemättä rakastanut tyttäriään suurella ja uhraavalla hellyydellä, mutta pelastamaan häntä perikadosta ei ole edes rakkaus lapsiin kyennyt. Hän leikkii heidän parissaan, itse hetkeksi suureksi lapseksi muuttuen, hän laulaa heille tarttolaisia ylioppilaslauluja, hoitaa heitä vaivojaan säästämättä, hän ompelee heidän vaatteensa. Siinäkin hän on oma itsensä, epäkäytännöllisyydessään ja arkipäivävihassaan hän valitsee kalliita ja kestämättömiä kankaita, silkkiä ja samettia, ja pukee lapsensa punaisiin, nähdäkseen väriä ympärillään.
Mitä olikaan hänen koko elämänsä muuta, kuin yhä voimattomampi vastalause arkea vastaan!
Toisinaan hän heittää yhtäkkiä kaiken vastustuksen ja antautuu suin päin viholliselleen, arkipäivälle, ikäänkuin sielunsa turtumista toivoen. Silloin hän keittää, paikkaa, parsii, hoitaa lapsia aamusta iltaan ja nukkuu illalla loppuun väsyneenä, jaksamatta edes ajatella. Kuukausmääriin hän omien sanojensa mukaan ei enää tiedä, miltä avattu kirja tai aikakauslehti näyttää, millaista on koskettaa soittokonetta. Mutta sittenkään hän ei ole mielestään kyllin kiinni. "Minun täytyy paljon, paljon enemmän puuhata taloudessa kuin ennen, unohtaakseni olemassaoloni ja saadakseni sen anteeksi."
Valonhetkiä Koidulan yhä hämärtyvässä elämässä ovat olleet hänen käyntinsä nuoruudenaikuisten ystäviensä, kirkkoherra Jakob Hurtin ja akateemikko Wiedemannin luona Pietarissa. Varsinkin Hurtin vierasvaraisessa, valoisassa perheessä, jossa isännän jalostunut, henkevä olento ja emännän etelämainen eloisuus tekivät olon kaikille kodikkaaksi, oli Koidula aina tervetullut vieras. Täällä hän, vastoin omaa tahtoaan kansansa elinharrastuksista syrjäänjääneenä, tapasi Hurtissa samaan syrjästäkatsojan kohtaloon tuomitun, mutta siitä huolimatta yhtä väsymättömän isänmaanystävän. Täällä on Koidula, päästyään hetkeksi irti Kronstadtin ilmapiiristä, vielä viimeisiä kertoja tuntenut hänelle niin ominaista älyllistä iloa, henkisen liikunnon nautintoa, jota hänelle nyt enää niin harvoin oli suotu. Ja joskus, vaikka harvoin, on hänen aito jannsenilainen leikillisyytensäkin vielä lyhyenä ilotulituksena välkähtänyt, niinpä hän kerran illallispöydässä aivan odottamatta alkoi ulkoa ladella silloin juuri ilmestyneen saksalaisen Wilhelm Buschin pilarunoja, erinomaisella muistillaan lausuen pitkiä runonpäitä, niin eloisasti, että läsnäolijat olivat nauruun pakahtua.
Hurtien luo hän myös tuli eräänä syyspäivänä, pyytäen vain saada jäädä pariksi päiväksi, ei muuta. Mykkänä ja valittamatta, voimatta keventää sydäntään ja kantaen yksin elämänsä taakan, hän on viipynyt päivän ja vielä toisen ja senjälkeen taas lähtenyt, sanallakaan itseään ilmaisematta.
Mutta hiljaisuudessa taisteltujen päivien tuloksena ovat kai seuraavat kuolonvalmiit, kärsimyskypsät sanat, jotka hän vuonna 1882 kirjoittaa sisarelleen, lasten sairastettua tulirokkoa:
"Elämämme puhtaimmat kukat kuolevat lastemme mukana, muu kaikki ei ole puolen kyyneleenkään arvoista, — kaikki on turhaa! Oljenkorrenkaan arvoinen ei olisi elämä ilman näitä armaitamme! Minulla ei ole enää vähintäkään joustavuutta, — kaikki olemassaolon harrastukset ovat kuolleet. Vuosi tai pari vielä, ja viimeisetkin, syksyiset jäännökset hyvistä ja vaikeista tuntemuksistani ovat kadonneet tylsän, yksitoikkoisen elintavan ja kuolleen elämänkoneiston mustaan, sankkaan usvaan. Vain lapset kytkevät minut vielä ulkonaiseen mailmaan, heille antaakseni, mitä minussa yhä löytynee tukehtumatonta hyvää, on elämä minulle vielä jonkin arvoinen."