Reunamuistutuksia eivät nämä sanat kaipaa.
Mutta Koidulassa oli kylliksi taiteilijaa: kun kärsimys oli kärjistynyt, muuttui se runoksi. Maanpaossa puhkee hänen runoudestaan uusi oksa, kärsimykseen ympätty.
Koidula on kirjoittanut kronstadtilaisesta vankeudestaan kokonaisen sikermän runoja. Mutta kuinka toisenlaisia ovat nämä runot kuin ennen! Isänmaa on yhä niittenkin aiheena, mutta isänmaa sellaisena, kuin Koidula itse siihen suhtautui, kolmetoista vuotta kalvaneessa kaipauksessaan. Jos hän nuoruutensa isänmaallisissa runoissa tulkitsi tuhansien tunteet, niin tulkitsee hän nyt vain omansa, puhtaasti persoonallisen ikävöintinsä. Tosin on näittenkin joukossa vielä joskus tulisia kehoituksia, kaikuvia kuin etuvartion varoitushuuto yössä vaaran hetkellä, niinkuin " Ülesse unest!" (Herätkää!)
Helinal hüüab meid koidiku tuul, lehed kaebavad kodumaa puul, juuriku külge on kirve nad pann'd, ülesse unest, mu Eesti rand!
Vuhinal vuhab kullide parv, kuula: eks hüüa püüdjate sarv, lääne ja põhjapoolt kogumas kõu, ülesse unest, nüüd Eesti põu!
Ülesse, kuristik jalgade ees! ülesse, isamaa, nagu üks mees, kas sind ei hädaoht ärata veel, tõtake! Kodumaa käsi ja keel!
(Heleästi huutaa meitä aamutuuli, lehdet kotimaan puussa vaikertavat, juurelle on pantu kirves, herää, Eestini ranta!
Haukkojen parvi lähenee suhisten, kuulkaa, eikö kutsu kiinniottajien torvi, lännestä ja pohjoisesta nousee rajuilma, herää, Eestin sydän!
Herää, kuilu aukeaa jalkoihisi, herää, isänmaa, yhtenä miehenä, eikö vaara jaksa sinua vielä valveuttaa, rientäkää, kotimaan käsi ja kieli!)
On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.