Tai kun hän kirjoittaa tunnetun sonettinsa, " Laulu kohus ", (Laulun pakko) täynnä kiinteää, kristallisoitua voimaa, ensi kertaa puristaen "isänmaallisen paatoksensa sonetin rautaisiin kehyksiin" (Fr. Tuglas: Kirjanduslik stiil), huutaen ikäänkuin etäiseltä rannalta ja sentähden äänekkäästi sanansa:
"Mu nõder luule, helise ja salva!" (Helise, heikko lauluni, ja iske!)
Tuntee, kuinka tihentynyt tunne ne on luonut, kuinka ne pääsevät ilmoille kuin parahdus. Alakuloista on ajatella, ettei näitä vartiohuuto ja silloin suinkaan kukaan kuullut, painettuina tai ei, haihtuivat ne tyhjyyteen, unohtuivat, kuten oli unohtunut niitten runoilijakin.
Mutta on toinenkin laji Koidulan kärsimysajan isänmaallisia runoja, ja ne ovat enemmistönä. Ne ovat hänen maanpakolaisuutensa varsinaiset runot, joitten alituinen kertosäe on toive päästä viimeiseen lepoon kotimaan multaan. Se on Koidulan viimeinen isänmaanrakkauden ilmaisu, aikana, jolloin elämä sitoi hänen kätensä ja sulki hänen suunsa, jolloin kotimaa ei tarvinnut, ei muistanut häntä.
Lintu lentää pään päällitse, pilvi ja tuulet samoin, kohti Maarianmaata, runoilija kysyy vapisevin sydämin niitten matkan määrää, itse tuomittuna paikoilleen jäämään:
"Mis kaebad sa, Eestimaa tütre helisev huul? Mis surub sind, Eestimaa tütar, et nutune seisad?"
(Mitä valitat. Viron tyttären helisevä huuli? Mikä ahdistaa sinua, Viron tytär, että itkuisena seisot?)
Ja hän rukoilee kevättä viemään hänet mukanaan, runossa " Igatsus " (Kaipaus).
"Tule, oh kevade, tule ja too mind, elu siin külmab, ja uhke maailm, tarretand tiivaga väriseb voolind, tarretand laulud tal, surnine silm! — — — — — Anna siis aset mul, Eestimaa soopind, elu, ilmu mu südames!"
(Tule, oi kevät, tule ja vie minut, elämä täällä paleltaa, ja mailma on ylpeä, vesilintu värisee kangistunein siivin, kangistuneet on laulut, sumea silmä.