Suo mulle sijaa, Eestimaan suopinta, elämä, ilmesty sydämeeni!)
Mutta vihdoin vaikenevat kaikki muut halut ja toiveet, jäljelle jää vain viimeinen: halu nukkua viimeistä untaan Vironmaan povessa. Kuinka monessa, monessa runossa se toistuu:
"Ristikese jaoks jaga paika põuel uhkele, sinu mulda luba panna väsind jalad puhkele!"
(Suo sijaa ristiä varten ylpeälle sydämelle, salli minun lepuuttaa uupuneita jalkoja sinun mullassasi!)
Ei mitään muuta enää, kuin kaistale rakastettua maata, — niin vähäisiksi on elämä supistanut tämän sydämen suuret unelmat. Ei enää kunnianhimoa, ei ihmissuosiota, ei sidettä satoihin sydämiin, — vain tämä, tämä viimeinen, — kotimaan multa.
Mutta yhtävähän kuin niin moni muukaan Koidulan toiveista, toteutuu tämäkään. Koidulan maanpako jatkuu kuolemassakin.
15.
Niin alkaa siis lähetä loppuaan elämä, joka ei pitkään aikaan enää ole elämää ollutkaan, niin suureksi suunniteltu, niin ahtaaseen muottiin mahtunut, niin korkealle tähdätty, niin joustavuudestaan lauennut nyt. Liikunnon lakatessa herpautui liikuntoon luotu henki, kaikesta luonnon tuhlaamasta rikkaudestaan huolimatta kuitenkin kykenemätön omin voimin vapautumaan. Mitä puuttui tästä voimakkaasta, intohimoisesta, kauneusjanoisesta ja sopusointuun pyrkivästä hengestä? Oliko sen olemus liian teoreettinen, liian mielikuvituksellinen, todellista elämää hallitakseen?
Mistä sen suuri passiivisuus kärsimyksessä ja oman elämänsä suhteen, kaiken muun aktiivisuuden ohella? Voi syyllä sanoa olosuhteitten murtaneen Koidulan, mutta hänen oman olemuksensa salaisesta sairaalloisesta kokoonpanosta, sen peritystä, vähäisestä vastustuskyvystä, riippui kuitenkin hänen lopullinen murtumisensa.
Hänen ylpeä ja kaunis sielunsa oli jo aikoja sitten lannistunut, ennenkuin varsinainen ruumiillinen rappeutuminen alkaa. Päinvastoin voi sanoa, että hänen ruumiilliset kärsimyksensä ovat viimeisinä vuosina luultavasti olleet henkisiä suuremmat.