Koidulan pitkin avioliittoaan, mutta varsinkin kolmannen lapsensa syntymän jälkeen heikko terveys näyttää erityisesti huonontuneen jo vuoden 1881 lopulla. Hän valittaa kirjeissään väsymystä, jonka syytä ei tiedä.
"En voi oikein hyvin, vaikka en olekkaan toden teolla sairas, tunnen vain yleistä voimain vähentymistä, — vanhuutta kai."
Niinkuin Kochien suvun sairaalloinen veri Koidulan elämän myöhempinä aikoina pääsee valta-asemaan, niin on tautikin, johon hän lopullisesti sairastuu, äidin suvun peruja, perheessä jo ennenkin hävitystä tehnyt syöpätauti, johon sekä iso-äiti että isotäti olivat kuolleet, — sama tauti, johon myös muutamia vuosia myöhemmin sairastui ja kuoli Koidulan ainoa sisar Eugénie.
Aluksi näyttää kuitenkin siltä, kuin jaksaisi Koidula voittaa tautinsa. Taitava pietarilainen kirurgi suorittaa vuonna 1883 leikkauksen, joka onnistui erinomaisesti, niin että Koidula ajottaisesti tunsi miltei täydellistä terveyttä. Ja ikäänkuin luonto vielä kerran yrittäisi uudistaa hänen hajoavan olemuksensa, odottaa hän pitkän väliajan kuluttua, vuonna 1884, neljättä lastaan. Mutta hän itse oli jo liiaksi kuoleman koskettama, voidakseen elämää luoda, ja lapsi — poika Max — syntyy elämään kykenemättömänä. Kuvaavaa on, ettei hänen kirjeissään ole sanaakaan tästä myöhäisestä äitiydestä; toisten tietojen mukaan hän on suorastaan hävennyt tilaansa. Vuotta jälkeenpäin hän jo sairastuu uudelleen rintasyöpään.
Nyt alkaa hänen yksitoista kuukautta kestänyt ruumiillinen kärsimyksensä. Leikkaus, jota taaskin yritetään, ei enää tehonnut, taudin levittyä jo liian syvälle; varma ja tuskallinen kuolema oli väistämättömästi edessä.
Koidula on kestänyt tautinsa suurella ja erinomaisella lujuudella, hilliten itseään sekä lastensa että miehensä takia viimeiseen saakka. Tehdäkseen miehelleen mieliksi hän on koettanut niinkauan kuin suinkin taisi aina pukeutua päivällisajaksi, Michelsonin tullessa kotiin. Mies puolestaan taas käytti koko vapaa-aikansa vaimonsa hoitoon, istuen alati hänen luonaan, antaen morfiiniruiskutuksia, jotka eivät koskaan sairaan mielestä olleet kyllin riittäviä. Kärsimättömänä on Koidula odottanut miehensä tuttuja askeleita, osoittanut suurta iloa hänen saapuessaan ja kiitollisuutta hänen hellyydestään. On ikäänkuin lähestyvä kuolema aateloisi epätasaisen ja arkipäiväisyyteen uponneen avioliiton hiljaisen sopusoinnun sävyllä, karkoittaen katkeruuden Koidulan väsyneestä ja loppuun taistelleesta sydämestä. Emme kuule hänen huuliltaan syytöksen sanaakaan, ei vähintäkään napinaa, hän on täynnä anteeksiantoa kaikkia kohtaan.
Ollessaan vuoteen omana hän tahtoi, että alati istuttaisi hänen luonaan; hän, joka vuosikausia oli tottunut olemaan sielullisesti yksin, pelkäsi nyt yksinoloa, ikäänkuin jokaisen elävän olennon läsnäolosta turvaa hakien. Hänen taipumuksensa seurallisuuteen, ajatusten vaihtoon ei jätä häntä nytkään; tuskien väliaikoina tapaamme hänet entiseen tapaan puheliaana ja vilkkaana.
Muuten kammosi hän vuodetta ja oli ylhäällä, milloin suinkin kykeni, viimeiseen saakka rakastaen liikuntoa, joka oli ollut hänen levottomalle sielulleen olennaisinta. Mutta yhä rasittavammaksi käy pukeutuminen, keveimmänkin vaatteen kosketus tuntuu tuskalliselta hänen ylen määrin aristuneelle ruumiilleen.
Ja heikkoja hetkiä tulee, jolloin itsehillintä lakkaa, eikä jää muuta kuin ruumiillinen kipu, kärsimys, liian ankara hänenkin tottuneelle ja kärsimyksessä lujalle sielulleen. Sellaisina hetkinä kuulemme hänen rukoilemalla rukoilevan mieheltään yhä suurempia morfiiniannoksia, jotka kuitenkin vain hetkiseksi kykenevät lievittämään tuskia. Eikä puutu epätoivon tuokioitakaan, jolloin hän pyytää miestään armeliaisuuden ja inhimillisyyden nimessä tekemään lopun hänen kärsimyksistään.
Mutta pian tapaa hänet taas tyynenä, ihmeteltävän tyynenä, kaiken itsekkäisyyden kuollessa pois, kaiken katkeruuden rauetessa. Hän alkaa olla yhä kypsempi kuolemaan. Ei ajatustakaan itselleen, ei valitusta varhaisesta poismenosta, ei täyttymättömistä suunnitelmista, ei elämättömästä elämästä. Ennen kuolemaansa on Koidula vain äiti. Kaikki muut ominaisuudet hänessä ovat taantuneet äidillisyyden rinnalla, joka yksin uhmaa ruumiin päivä päivältä tapahtuvaa häviötä.