Keväällä 1886 huononee yhä hänen tilansa, mutta hän ei lakkaa kesken kipujensa ajattelemasta lastensa tulevaisuutta. Hän puhelee miehensä kanssa pitkältä tytärten kasvatuksesta, ja hän, itse nuoruudessaan yksinomaan henkistä työtä tehnyt, niin vähän käytännöllinen nainen, lausuu hartaimpana toiveenaan, että tyttäret kasvatettaisi mahdollisimman käytännöllisiksi ja talousaskareissa taitaviksi.
Itsensä suhteen hän on valmis, mutta lasten odotettava orpous ei anna vieläkään hänen ajatuksilleen lepoa. Tautivuoteellaan maaten hän miettii miettimistään, miten kaiken järjestäisi. Sadat käytännölliset seikat työntävät nyt niinkuin ennenkin syrjään hänen varsinaisen ajatuselämänsä; loppuun saakka hän on arkielämänsä kahleissa, tuskitellen epärehellisten palvelijain, velvollisuuksiaan täyttämättömien emännöitsijäin kanssa.
Silloin tällöin hän kirjoittelee yön paremmin nukuttuaan kirjeen omaisilleen Tarttoon tai Tallinnaan. Ja kirjeissä on yhä vielä sijaa leikillisyydellekin, joka muistuttaa hänen tyttö-aikojensa sanontatapaa:
"Katsohan vain, — omakätinen kirje! Kolme päivää ei ole liikaa yhden kirjeen kyhäystä varten, eikä tämä olekkaan Lyduschan ensimäinen, vaan toinen kolttonen, sillä jo eilen lähti omakätinen kirjelippu Tarttoa kohti. Lyduscha näyttelee nyt armollista rouvaa, aina miten tauti milloinkin mielii."
Kevään edistyessä hän istuu mielellään päivänpaisteisella parvekkeella, usein jo varhain aamulla, kello kuuden aikaan, ja lapset tuovat hänelle joka päivä voikukkia ja tuomenterttuja. Niin hän näkee kevään — viimeisensä — kukkivan tässäkin muurikaupungissa. Ja hän ajattelee Maarianmaata, jonka kevättä hän niin monta kertaa ja aina uudella ihmetyksellä on odottanut, Maarianmaata, jonka multaan hän tahtoisi päästä.
Mitä hän muistelee? Tarttolaistako kevättä, Emajoen paisuneita vesiä ja ihmeellisen ihanaa valaistusta yli tulvavesien peittämien rantaniittyjen, ensimäisiä keltaisia kulleroita ja paljain oksin kukkivaa näsiäpensasta? Kasvaako kevät hänelle muistoksi toisesta jäänlähdöstä ja keväästä, jonka hän kerran muitten mukana eli, hetkenä, jolloin heimonhenki valitsi hänet tyyssijakseen? Onko mahdollista, että sellainen aika on ollut olemassa? Paloiko hän kerran, oliko hän tuokion aikaa pelkkää aineetonta tulta, sytyttävää jokaiselle, joka läheisyyteen sattui? Oliko hän kerran kimmeltävä tähdenlento, kaunis katsella, Viron hämärällä taivaalla?
Tällaisina päivinä hän on värisevin käsin paperilehdelle piirtänyt viimeisen runonsa, joutsenlaulunsa " Enne surma Eestimaale " (Ennen kuolemaa Virolle).
Hinge pisaratest sulle pärga püüdsin kududa, hõlmad lahti hoia mulle, hinge ilu, Eestimaa!
(Sydämeni kyynelistä koetin sinulle seppeltä solmia; olkoon helmasi minulle auki, sieluni ilo, Eestimaa.)
Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän suostuu miehensä pyynnöstä valokuvattavaksi kotona salissaan, nojatuolissa istuvana. Hän pukeutuu vartavasten nauhoilla ja pitseillä koristettuun aamunuttuun, päässä pitsipäähine. Hiukset, ennen vapaasti valuvat kiharat, ovat vedetyt sileästi korvallisille. Käsi on paisunut muodottomaksi, kasvot sensijaan ovat terävän laihat, suun vinous silmiinpistävä, tummissa, suurissa silmissä kuolontotisuus.