Talttumus ja huumori ovat vaikeita hyveitä, ja niin kirjoittaa Koidula ennen helluntaita 1886 lyijykynällä sisarelleen:
"Kolmeen yöhön en ole saanut lepoa enkä rauhaa; senjälkeen parani tilani, ja opium alkoi vaikuttaa. Istun parvekkeella, kaikki nukkuvat vielä, ja minä ajattelen helluntaita, — elänenkö sen vielä? Tuskin, tuskin! Kuolla täysissä voimissa ei voi olla vaikeata, sentähden on voimaa uhkuva nuoruus niin harvoin kuolemanarka. Mutta tuntea yhtämittaa petollisen yön jäytävän, tuntea sen imevän kaiken vastustusvoiman ja rohkeuden ja sitten kuihtua täydessä tajussaan elinvoiman puutteeseen, — olen aina rukoillut taivasta, että se säästäisi minut ainakin sellaisesta lopusta, että elämäni uhri olisi sille riittävä. Se on nyt sentään osakseni tullut, Jumala ties, minkä tähden."
Kesäkuun alussa hän kirjoittaa:
"Voimani vähenevät, enkä mitään niin pelkää, kuin että loppu minut yllättäisi, ennenkuin tiedän lasten ja kotini olevan hyvissä käsissä. En ole voinut hyvin näinä päivinä, helluntai oli minulle todellinen kärsimysviikko. Ei niinkään tuskien takia, vaan koska en kestä edes kesäistä ulkoilmaa, niin lämmin kuin se onkin. Olen alati uninen, enkä kuitenkaan nuku öisin edes kahta tuntia kerrallaan: havahdan tunnin, puolentoista jälkeen aivan hikisenä puolihorroksestani, vaipuakseni taas puolen tai tunnin kuluttua samanlaiseen horrokseen. Aivan sietämätön on tilani pienimmänkin ruuanrahdun tai vesikulauksen jälkeen. Lopettakoon hyvä Luoja pian kaiken, minä puolestani itse jo mielelläni tyydyn viimeiseen lepoon."
Vihdoin toteutuu hänen toiveensa, muuan naissukulainen saapuu kesäkuussa, ottaakseen kodin ja lasten hoidon huostaansa.
Hän kertoo tavanneensa Koidulan ruokasalin sohvasta, vähissä pukimin, suunnattomasti laihtuneena, niin että koko ruumis oli vain luuta ja nahkaa. Kasvot olivat rutivanhat, eikä niissä enää näkynyt jälkeäkään entisestä kauneudesta.
"Das Krankenbett ist jetzt meine einzige Heimat", (sairasvuode on nyt ainoa kotimaani) Koidula sanoo Eugen-veljelleen.
Tästälähin alkaa tauti edistyä nopeata vauhtia. Koidulan viimeinen kirje on päivätty 23 ja 24 p. kesäkuuta, kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Ja ihmeellistä kyllä, tässä viimeisessä tervehdyksessä singahtaa vielä kerran kipinä huumoria, jonka Koidula isältään ja kankurintytär Mallelta oli perinyt ja Fritz Reuterin koulussa kasvattanut:
"Noitakammon ajat ovat jo aikoja sitten ohitse, eivätkä noidat nykyään kuole kiireesti ja mukavasti polttoroviolla, vaan hitaasti, kuten Lyduschasta voitte nähdä.
"Jouluun saakka tuskin enää elänen, se ei liene minulle eikä lähimmilleni enää tietämätöntä. Toivokaamme sitä, sillä puolikuollut ruumis, jommoisena siinä tapauksessa esiintyisin, olisi kaikille kauhuksi ja inhoksi."