Koidulan veli Harry Jannsen, joka näihin aikoihin kävi häntä tervehtimässä, kertoo hänestä seuraavasti:
"Näin luurangon, jota peitti ruskea nahka, silmät olivat ummessa, huulilta kuului alituinen, hiljainen vaikerrus, vaikka sairas juuri oli saanut morfiiniruiskutuksen. Sanoin: 'Kaikki palkitaan Sinulle kerran!' Hän kuiskasi: 'En ole mitään ansainnut!'"
30 päivänä heinäkuuta vuonna 1886 kuolee Koidula vihdoin hiljaisesti, "toiveetonna ja irtaumista ikävöiden."
[Koidulan arkku oli sisältäpäin koristettu ruusuilla, jotka iäkkäät vanhemmat olivat kotipuutarhasta lähettäneet. Hän on haudattu Kronstadtin saksalaiselle hautausmaalle, miehensä viereen, joka kuoli lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1907.
Koidulan tyttäristä harjoittaa vanhempi opintoja Pietarin yliopistollisilla maanviljelyskursseilla, ryhtyäkseen myöhemmin venäläisen talonpoikaisväestön valistamistyöhön; nuorempi on jo useita vuosia asunut ulkomailla. Molemmat ovat saaneet saksalais-venäläisen kasvatuksen.]
16.
Koidulan traagillisuudesta voi olla vain yhtä mieltä, siksi näkyvää se on, pintapuolisestikin hänen elämäänsä tarkastaessa. Ristiriita, epäjohdonmukaisuus hänen lahjojensa, kykynsä, edellytystensä ja toiselta puolen hänen elämänsä kulun välillä, on räikeä ja ohitsepääsemätön. On selvää, ettei hän koskaan kehittynyt täyteen mittaansa, että hänen kuolemansa, niin pitkällinen ja hiljainen kuin se olikin, kuitenkin oli ennenaikainen ja väkivaltainen; on selvää, että kaikki, mitä omistamme hänestä, paraskin, vain on murto-osa siitä, mitä hän sekä persoonallisuutena että luovana taiteilijana olisi voinut antaa. Mutta huolimatta niistä yksityisistä traagillisista piirteistä, jotka hänen elämänsä kulkua seuratessa ovat tulleet näkyviin, vaatii hänen traagillisuutensa laatu vielä yksityiskohtaisempaa syventymistä, esiintyäkseen mahdollisimman selvässä valaistuksessa.
Koidulan traagillisuus on kaikkea muuta, vaan ei voimakkaan tahdon traagillisuutta. Hänen elämästään puuttuu tykkänään tällainen päämääränsä viitoittanut, esteitä tieltään raivaava, ryntäävä aines, jonka välttämättömistä yhteentörmäyksistä ympäristön ja vastakkaisten voimien kanssa kasvaa alkuperäinen, voimasuhteisiin perustuva traagillisuus. Hän ei ollut syntynyt mikään tietoinen suunnitelma, valmis elämäntehtävä povessaan, jota toteuttaessaan hän olisi sortunut ylivoimaista vastarintaa, vihamielisiä, ehkäiseviä voimia vastaan taistellessaan. Emme tosin tiedä, millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos hän yhä edelleenkin olisi jäänyt oman kansansa keskuuteen ja joutunut puolueintohimojen hävittäviin pyörteisiin; mahdollista on, että hänen traagillisuutensa silloin olisi jossain määrin saanut aktiivisen leiman, joka siltä nyt puuttuu. Luonteen kiihkeydestä päättäen, hän tuskin olisi malttanut tai edes voinut pysyä tasapuolisena syrjästäkatsojana, vaan olisi intohimoisesti ja koko tunnevoimallaan ottanut osaa taisteluun ja luultavasti saanut kestää sen koko helteen, jolta hän nyt maanpaossa säästyi. Mutta niinkuin hänen elämänsä nyt on edessämme, ei voi puhua mistään tahdon tragiikasta. Päinvastoin, nähtävästi kuului tahto, sekä tahtomisen kestävyys että voimakkuus, Koidulan vähimmän kehittyneisiin sielunkykyihin. Ei voi minään hänen elämänsä eri jaksona sanoa hänen tahtovan ja tahtonsa avulla vievän jotain perille, taistelevan tahtonsa puolesta. Voimakkaasta, kapinallisesta tahdosta ei riipu hänen ristiriitansa elämän suhteen. Paljon suuremmalla syyllä voisi alleviivata, kuten jo on tapahtunutkin, Koidulan tahdon heikkoutta. Lapsuudessa se ilmeni vaikeuksissa, mitkä hänellä oli voittaessaan sairaalloista taipumustaan, mutta varsinkin Kronstadtissa, avioliiton aikana, jolloin hänen tahdonvoimansa, jos sillä tarkoittaa toimivaa kykyä, ilmenee kokonaan katkaistuna ja murtuneena, kykenemättömänä vähimpäänkään ponnistukseen. Hänen vaistomainen liittymisensä henkilöihin, jotka kuten Eugénie-sisar tai hänen oma miehensä, olivat käytännöllisiä, tahdonlujia, tavallisessa, arkipäiväisessä merkityksessä, eikä haparoivia, neuvottomia, kuten hän itse, todistaa sekin tavallaan vastaavan ominaisuuden puutetta hänen omassa luonteessaan. Hänen elämässään ei ole yhtään jaksoa, jolloin hän tietoisesti, kaikki voimansa jännittäen, taistelisi ylivoimaista kohtaloa vastaan.
Mutta yksinomaista passiivisuuden, tahdottomuuden traagillisuutta ei Koidulan elämän murhenäytelmä myöskään ole. Hänen piirteensä eivät ole heikon, värittömän uhrin, joka ilman omaa syytään sortuu ulkonaisten kohtaloniskujen kovuudesta. Ulkonaisesti katsottuna ei ole Koidulan elämä suinkaan traagillista, jos traagillisuuden mittapuuna pitää ulkonaisia onnettomuustapauksia, suuria katastrofeja. Niitä ei Koidulan elämässä ole, se on ulkonaisesti tasainen, uomassaan pysyvä, porvarillisen naisen elämä.
Hävittävä ristiriita, johon Koidula ympäristönsä, olojen ja yleensä elämänsä kulun kautta joutui, ei johtunut hänen tahdon- vaan tunnevoimastaan, pitkin matkaa puheena olleesta haltioitumiskyvystä, eksaltatsiolahjasta. Siitä riippui, että hän niin huonosti sopi elämänsä puitteisiin, että hänen elämänsä muodostui niin traagilliseksi, kuin se toden teolla oli.