On selvää, että tällainen ominaisuus, esiintyköön se kuinka ihanteellisessa muodossa tahansa, kuitenkin poikkeuksellisen kokoonpanonsa vuoksi on omiaan viemään omistajansa väistämättömiin ristiriitoihin. Ympäröivä tavallinen elämä, joka on sovellettu vastaamaan normaalitunteen mittakaavoja, antaa aniharvoin tilaisuutta korostetulle, tahtoisi sanoa, dramatisoidulle tunnekyvylle, muualla kuin näyttämön keinotekoisessa valossa. Se sallii sen vain epätodellisena, varjomaisena leikkinä näyttämön palkeilla; niinpian kuin se todellisuudessa, kouraantuntuvana, lähestyy, turvautuu elämä heti moniin varokeinoihinsa. Se on jo alusta asti panssaroitunut tällaista räjähdyttävää, laajennuttavaa ainesta vastaan, rokotettu tällaisen elimistöään uhkaavan kuumetilan varalta. Se voi sallia tällaisen kyvyn kehkiämisen ja esiintymisen suuremmassa määrin vain erityisinä vaara- ja nousukausina, mutta sen terveen itsesäilytysvaiston täytyy varoittaa sitä kulutusvaaralta, jonka tämäntapainen ruumiillistunut tuli tuo mukanaan.
Tästä seuraa välttämättömyyden pakosta eksaltatsio-kyvyllä varustettujen ihmisten tragiikka: he ovat harvoin tilaisuudessa, muuta kuin tuiki lyhyenä ja rajoitettuna aikana elämässään, toteuttamaan itseään, saamaan muotoa itselleen. Hyvin usein he eivät edes koskaan pääse vuorovaikutukseen ajan ja ympäristön kanssa, jota heidän tulisielunsa tarvitsee, heidän sisäinen liekkinsä, polttoaineen puutteessa, joko sammuu, tai kuluttaa heidät itsensä. Mutta niissäkin verrattain onnellisissa tapauksissa, — ja niihin kuuluu myös Koidulan elämä, — jolloin heidän on sallittu löytää edes hetkeksi alttari aina palavalle tulelleen, todelliselle ikuiselle tulelle, josta itämainen maantiede kertoo, on aina vaara tarjona, että he loppujen lopulta kuitenkin jäävät yksinään palamaan, sillaikaa kun hetkeksi syttynyt elämä heidän ympärillään taas kääntyy tavalliselle radalleen.
Ollakseen täysin eheä, täytyisi näin varustetun ihmisen elämän olla mahdollisimman lyhyt, sen täytyisi leimahtaa yhteen ainoaan tekoon ja sammua sen mukana. Jokainen päivä, jokainen vuosi, joka pitentää tällaista elämää, lisää sen traagillisuutta. Niin olisivat korkeat jumalat olleet Koidulallekin suosiollisempia, jos olisivat suoneet hänelle puolta lyhyemmän elämän. Koidula oli luotu vain huippukohtaa varten, mutta yhtävähän kuin mikään muukaan ajallinen, voi ihmisen elämäkään pysyä huippukohdassa muuta kuin lyhyen ajan. Koidulankin elämä olisi voinut olla sopusointuinen, särkymätön vain yhdellä tavalla: jos olot ja aika olisivat vaatineet häneltä niin suurta tekoa, että siihen olisi mahtunut hänen sielunsa koko haltioitunut tunnevoima yhtaikaa, koko hänen eksaltatsio-kykynsä yhdellä kertaa tapahtuva pääomansijoitus. Niin lyhyt kuin Koidulan elämä suhteellisesti olikin, niin liian pitkä se kuitenkin oli sisäisen sopusuhtaisuuden lain kannalta.
Etsiessä sentähden vertauskohtia Koidulalle, sisaria tälle virolaisuuden vestaalille, ei tule ensi sijassa hakeneeksi niitä niitten naisten joukosta, joitten merkitys rajoittuu kirjalliseen toimintaan. Koidula oli tosin runoilija, mutta hänen runoilijalahjansa singahti vain säkenenä hänen kokonaisuudessaan palavasta sielustaan. Paljon lähemmäksi hänen todellista olemustaan pääsee ajatellessa naisia, jotka suurina henkisinä myrskyaikoina panivat koko elämänsä vähentämättömänä uhriuurnaan, kuten muut kaulakoristuksensa ja otsaripansa. Koidulan henkisiä sisaria ovat kristinuskon aamuaikojen sankarillisesta marttyyriydestä säteilevät naiset, jotka astuivat areenalle kuin häähuoneeseen. Hänen henkinen sisarensa oli ranskalainen paimentyttö, joka isänmaan vaaran hetkenä sitoi miekan neitseellisille uumilleen, näkyjä näkevän sielunsa käskyä kuunnellen. Ja Koidulan sisaria oli Charlotte Corday, haltioitunut kahdeksantoista vuotias, joka luuli surmaavansa vääryyden, surmatessaan Marat'n.
Koidulan sisin tragiikka oli, ettei elämä koskaan täysin vapauttanut hänessä piileviä voimia taikka teki sen vain liian lyhyeksi aikaa. Siihen yhtyvät ja siitä johtuvat kaikki muut hänen elämänsä traagilliset säikeet.
Alituisessa irti arkipäivästä, irti aineesta pyrkimyksessään, jonka hän maksoi elämällään, tuntee hänen ikuisen vapautushalunsa, hänen sielunsa levottoman myrskylinnun siipien epätoivoiset lyönnit. Sellaisena hän ei ole ainoastaan Viron kansallisen kevään symboli. Hänen korkeuksia tavoittavassa ja siipirikossa kohtalossaan sykkii koko ihmiskunnan ainainen ja avuton irti-maasta pyrkimys.