Ja hän, Reet, Treiali-Jaanin tytär ja Poleühtidin sisarentytär, hän menisi naimisiin jonkun säärenkyläläisen kanssa, niinkuin kaikki hänen tyttötuttavansa ja koko sukunsa ennen häntä.
Mutta vierasta hän ei näkisi, ei ennenkuin ylösnousemuksen kellot kaikuisivat ja sinne tänne sirottuneet luut toisiaan kutsuisivat!
Illalla tuli vanha Eitea ilmoittamaan, että purjelaiva Berta oli lähtövalmiina ja tuuli nousemassa luoteisesta; seuraavana aamuna, heti päivän sarastuksessa, oli lähdettävä.
Vieras istui vuoteensa laidalla ja rasvasi hylkeenihralla saappaitaan; hän näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys.
Hän veti saappaat jalkaansa ja lähti rannalle, hetken päästä hiipi Reet myös tuvasta. Ison merran luona he tapasivat; meri oli täynnä pientä, hilpeää aallonviriä, ja kylän tuulimyllyt kaikki käynnissä.
He lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta kulkemaan poispäin pitkin rantaa, vajoten ajohiekkaan joka askeleella, ja kylä jäi kauas heidän taakseen.
He kulkivat aivan lähetysten, käsivarret toistensa vyötäisillä, toisiinsa puristautuneina.
Etäämpää rannalta he löysivät veneen ja soutivat merelle. Reet souti, kuten ainakin saarelaisnaiset, vieras istui perätuhdolla.
He laskivat maihin parin virstan päähän laakealle rannalle, joka ei kasvanut muuta kuin karkeaa saraheinää. Se oli täynnä tyhjiä vesilinnun pesiä, ja heidän jalkansa särkivät joka askeleella munankuoria. Muuan maamyyrän heimolainen oli kaivertanut ontoksi koko maanpinnan, ja hiekkamättäät olivat täynnä aukkoja. Näkymätön rantaneilikka tuoksui jossain saraheinän ja hiekan kätkössä.
Muutamat suuret laglet, villihanhet, nousivat lentoon heidän tullessaan.