Kuudentoista vuotiaana piti kodista pois, veljet olivat lähteneet jo merille. Otin vuosipestin samaan pitäjään, keskulaiseen taloon. Palvelin siinä parisen, kolmisen vuotta, aikaihmistyin, kasvoin pituutta, ripilläkin kävin vasta palveluksessa ollessani. Tein työtä, mitä vain eteeni pantiin, lasta korjasin, lehmiä ruokin ja maantyössä kävin, mitä vain, en koskaan paljoksunut. Sain vaatetta palkakseni, villaisen vaatekerran, paitakangasta ja kaksi paria kenkiä, rahaakin jo aloin saada kymmenen ruplaa vuodessa. En ollut erin kaunis muodoltani enkä mikään, olinhan vain tavallisen ihmisen kuvio, tukkaa vain kasvoi niin ylenpalttisesti, ettei tiennyt mihin panna, ihan päänsäryn sain palmikosta. Olin iloluontoinen ja muutenkin ihmisten seuraan sopeutuva, ihmiset minusta aina ovat pitäneet ja seuraansa hakeneet. Itsekin olen sitä ihmetellyt, kun en ketään kumartele enkä edessä kiitä, tosin en takanakaan koskaan pahaa sanaa kenestäkään puhu.
Mikäpäs siinä siis minun oli mennäkseni, eivät painaneet vuodet, eivät murheet, kävin kaikki kylän kiikut ja tanssit, kuin maailman lapsi ikään, tappelupukareita vain en sallinut enkä heidän seuraansa lähtenyt.
Tuli sitten syksyllä samaan taloon Kärlan pitäjästä uusi renki, Laur-niminen, hyvä käsistään, luonnostaan rehti, mies miehen tekoa. Se oli kai niin minun osalleni määrätty, koska kohta toinen toiseemme mielistyimme ja rupesimme yksissä olemaan, niinkuin nuoret ovat, kävimme tansseissa ja Kuresaaren kaupungissa markkinoilla. Aittaani vain en laskenut häntä, vaikka monesti pyyteli ja taisi suuttuakin, kun en suostunut.
Ihmiset rupesivat meitä härnäilemään ja kihlattuna parina pitämään, emmekä mekään enää kieltäneet, mitä turhasta salata, kun kerran niin oli. Kynttilänpäivän aikoihin toi Laur sormuksen kaupungista, — tuossa se on vielä sormessani kihtisormuksen vieressä! — ja silkin, isokukkaisen. Aloimme jo vähin kuulostella moisiolta mökin paikkaa itsellemme, mutta häitä emme vielä kiirehtineet, nuoria ja köyhiä kun olimme molemmat.
Ja niin meni se rakkaus syvälle sydämeen, ettei sitä sieltä enää muu kuin kuolema irti saane.
Mutta Jumala se on semmoinen, että se suolaa joka ihmisen kakun, aina määränsä mukaan.
Kirkkoherra rupesi tahtomaan Lauria kuskikseen, ja niin joutui Laur pappilaan, kymmenen virstaa talosta, missä minä palvelin. Ja siellä se sitten tapahtui. Oli siellä kirkkoherralla piikaihminen, Epp-niminen, Lauria vuotta paria vanhempi, sellainen lyhytkaula, lihavanläntä, — kuinka lie tullut, vaan Laur laittoi sille lapsen. Mikä lie tullut erehdys, yhdessä kun aina olivat, liha on heikko, ja synti makea.
Minä kun kuulin siitä, ja kohtahan se tiedoksi tuli, niin sisuni koveni, ihan kivikovaksi, nuori kun olin ja veriltä kärsimätön vielä. En ottanut Lauria puheilleni, kirjeet palautin ja Eppua vihasin, panettelinkin, nimitin rumilla nimillä. Kuka tietää, ehkä olisin sentään ajan-oloon taas leppynytkin, ja kaikki parhaaksi kääntynyt, mutta kirkkoherra puuttui puolestaan asiaan ja rupesi vaatimaan, että Laur naisi Epun. Siinä se sitten oli. Mikä siinä enää rengin neuvoksi, esivalta oli ankara, tekonen tehty, ja vielä lisäksi, kun sattuikin olemaan itsensä kirkkoherran piika. Ei siinä pitkiä puheita pidetty, kuulutuksiin pantiin, ja häät vietettiin ristiäisten kanssa yksin tein.
Mutta minulle koitui siitä kova paikka. En tiedä, lienevätkö kaikki luojanluomat samanlaisia, vai olisinko tullut muita herkkäverisempi, sen vain tiedän, että syvälle otti. Tulin kuin nöyräpäiseksi, sairaaksi vallan, makasinkin monta viikkoa, aina vain poltteessa. Kerran olivat jo luulleet hengenkin lähteneen ja panneet virsikirjan rinnalleni, lähtövirrenkin veisanneet, mutta Isämeitää luettaessa olinkin avannut silmäni. Mutta tukkani lähti taudin jälkeen tykkänään päästä, niinkuin haravalla heinää tuli joka kerta kammalla sukiessa, mitä niskaan lie jäänyt lyhyt saparo. Kokosin lähteneet hiukset ja laitatin niistä Kuresaaressa palmikon, — muistoksi muka. Jalkeille kun pääsin, lähdin sen tien pois koko paikkakunnalta, otin pestin Kuresaareen, apteekkarin luo.
Siellä, vieraissa, oli kevyempi ollakseni. Mutta eräänä päivänä, kun juuri pihanpuolisilla portailla ahvenia perkasin, näin Laurin tulevan portista pihalle. En näkevinäni ollut, veitsi vain alkoi käydä käsissäni niin väleästi, että suomukset sinkoilivat.