Tuli Laur aivan lähelleni, portaitten alapäähän seisattui, ei edes päivää sanonut, vaan kohta suoraan asiaan, että: "Maret, oletko minulle vihoissa?"
Minä tätä kysymystä kohta sydämessäni säpsähdin, mutta en sanonut muuta kuin: "Mitäs minulta kysyt, — puhukin, hyvä mies, muuta asiaa. Mene vaimosi luo, onhan sinulla Epp, mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?"
Niin sanoo taas Laur ja sieltä portaitten alapäästä katsoo:
"Sinua minä vain rakastan, että sen nyt tiedät, Maret."
Silloin nousi taas minulle luonto, oikein se vanha Aatami, menin sisään, hain kätköstä sen palmikon, mikä minulta taudin aikana oli lähtenyt, vein portaille ja näytin, otin huivinikin ohenneilta hiuksiltani. "Näin minä olen sinua surrut", sanoin. "Mutta nyt mene rauhaan, ja olkoon sinulla onni osanasi kaikissa edesottamisissasi."
"Maret", sanoo Laur eikä ota mennäkseen. "Pahoin tein, tiedän sen. Etkö sinä enää yhtään minusta huoli?"
Mutta silloin minä taas sydämystyin ja sanoin:
"Se on synti ja häpeä, että toisen vaimon mies tulee ja puhuu, mitä ei enää puhua sovi. Ettäs näytätkin minulle näkösi viimeistä kertaa."
Sipaisin käteni puhtaiksi suomuksista, menin vielä kerran sisään ja toin sormuksen ja silkin.
"Tuossa on, — otakin omasi", sanoin.