"En ota minä niitä, — sinun ovat", se sanoo ja punoittaa kuin vihapäissään.
Panin ne portaille ja niine hyvineni lähdin, ahvenet vein mukanani, en taakseni katsonut.
Silloin se meni, näkyi sentään silkin ja sormuksen portailta korjanneen. Vielä kerran lähetti minulle poikasen kautta sanan, että tulisin sunnuntaina kirkolle sakariston kohdalle, — en mennyt enkä vastausta lähettänyt.
Sen tien se meni. Meni eikä takaisin tullut. En kutsunut minä, eikä tullut hän. Mutta mihinkä ihminen ikävästään ja rakkaudestaan pääsee?
Se on sen ihmisen ikävä semmoinen, että se juoksee kuin pitkin lankaa, penikuormia.
Päivällä vielä menettelee, on askarrusta ja touhua, köyhällä piikaihmisellä liiatenkin, tämän maisen maailman melua yllin kyllin. Mutta kun tulee yö, ja yksin vuoteellasi valvot, ja sattuu vielä olemaan tuollainen suviyö, ei iltaa, ei aamua, yhtä kuultoa taivaalla vain, silloin sen povessasi tunnet, ettei mikään muu kuin kuolema ikävääsi irroita.
Ja senkin tiedät, että jossain on valveilla toinen, ei tule uni senkään, vuoteellaan valvoo ja sinua ikävöi.
Kuulin minä heistä silloin tällöin yhtä ja toista, vaikka en kysellytkään, aina niitä kontinkantajia löytyy. Jotkut kai luulivat minua sillä hyvittävänsä, toiset tahtoivat nähdä mielipahaani, niin on ihmisen luonto. Kuuntelin aina niinkuin olisi vieraista puhe ollut. Laur oli heittänyt kuskina-olon silleen ja ruvennut itselliseksi, asuivat jossain mökissä moision maalla, vain huoneet olivat omat. Oli heille syntynyt vielä toinenkin tyttö, ensimmäisen lapsen lisäksi, joka oli tyttö sekin. Elivät, kituuttivat, niinkuin kaikki muutkin pien'eläjät, ei se sen kummempaa ollut. Kituliaaksi vain kuului Laur viime aikoina muuttuneen, koska Epp oli käynyt meidän apteekissa tippoja saamassa, rinnanpoltteeseen vai mihin lie pyytänyt.
Meni taas muutama vuosi, — minä yhä vain samaisella apteekkarilla palvelin, — kun eräänä syyskuun päivänä tulee se Laurin vaimo, se Epp, luokseni ja sanoo:
"Nyt taitaa Laur mennä, etkö tulisi vielä kerran katsomaan?"