Sydämeeni tuikaisi kuin tulisella neulalla, mutta olinpa ylpeä sitä näyttääkseni ja kaikkein vähimmin Epulle. Kysyin vain, niinkuin olisin oudosta tiedustanut:
"Laurko se minua tahtoi?"
Sanoi Epp ja aivan nöyrästi sanoikin:
"Laur itse, — kuinkas muuten."
Katsoin sitä, ja sydämeni hieman heltyi, ajattelin: oletpa tainnut kärsiä sinä, jos minäkin! — niin oli muuttunut ja kellastunut Epp.
Menin sitten sen kanssa. Leipurin ohi mennessä poikkesin vielä ja ostin kaksi nippua vesirinkilöitä.
Sillä ei ollut hevosta, Epulla, mentiin jalan, kahden kesken. Syksy oli, pihlajissa marjat, orjantappuroita kiulukoineen kahden puolen tietä. Ei puhunut Epp enkä minä. Kerran vain kysäisin:
"Jokos se on Laur kauankin sairastellut?"
Johon Epp vastasi:
"Johan se on kolmatta vuotta."