Sitten mentiin vaiti loput viisi, kuusi virstaa. Eikä se matka sen pitempi ollutkaan.
Laurin mökillä tuli se vanhempi tyttö vastaan, tunsin heti Laurin näöstä ja annoin sille vesirinkelit. Kamarin ovea avatessa sydäntäni kiersi pahasti, olin ihan kynnykselle typertyä, niin jaloista hervotti, sain sentään Epun takia itseni suoristetuksi.
Näin heti paikalla, että lähtöä tämä oli. Niin oli painunut näöstä, poloinen, poskiluut korkealla, nenä kapea, ja henki rinnassa korisi. Mutta minuun vain katsoi tiukkaan kuin seinään naulaten ja luisilla käsillään viittilöi Eppua pois.
Kun kahden kesken jäimme, niin sanoo:
"Maret, oletko antanut minulle anteeksi?"
Itku tuli kurkkuuni, nousi kuin tulppa, niin etten puhua voinut, en halaistua sanaa.
Mutta kuoleva yhä tiukkaa:
"Jeesuksen Kristuksen nimessä, oletko antanut minulle anteeksi?"
Silloin minä siihen vuoteen vierelle lysähdin, ei ollut enää voimaa ruumiissani, olin kuin vyyhti ikään, itkin vain valtoinani ja sanoin:
"Olenhan, olenhan sinulle kaikki anteeksi antanut!"