Silloin se pani silmänsä hetkeksi umpeen ja sanoi sitten, silmät yhä ummessa:
"Sinua minä vain olen rakastanut, Maret."
Olin siinä sängyn vierellä lattialla polvillani vielä hetken, olisin voinut olla siinä ikäni kaiken, niin rakasta se oli, autuasta vallan. Suli siihen itkuuni pois vuosien paha, kuollakin olisin voinut siihen, hänen viereensä, ei olisi minulla elämästäni surku ollut.
Eikä se muuta enää minulle puhunutkaan.
Kun menin, niin se nukkui, — Epp seisoi porstuassa, nuorempi lapsi sylissä, ja vanhempi söi niitä vesirinkilöitä, jotka olin ostanut.
"Hyvästi nyt, Epp", sanoin ja kättä annoin. Aioin vielä jotain Laurista sanoa, vaan ei tullut nimi yli huulteni, silleen jäi. Mutta sen tiedän, ettei ollut enää sydämessäni kaunaa, ei Eppua eikä ketään muutakaan kohtaan.
Yöllä se sitten olikin kuollut. Epp tuli vielä kerran luokseni kaupunkiin ja toi sen Laurin sormuksen, sanoi niin olleen Laurin viimeisen tahdon. Otin sen vastaan, kun hän kerran niin oli tahtonut, mutta sormeeni en pannut, ennenkuin kuulin Epun kuolleen hänenkin, kymmenisen vuotta takaperin.
Mutta Laurin kuoleman jälkeen en enää niillä maillakaan pysynyt, muutin pois koko Saarenmaalta aina Tallinnaan asti palvelukseen, ja täällä sitä sitten on oltu. Kotisaarella en ole siitä lähtien käynyt, kuolleet ovat kaikki, vanhemmat ja velimiehetkin, jokunen käly lienee elossa.
Se repivä kipu kesti aikansa, asettui sitten ja meni menojaan, mutta sydän jäi turraksi, ei pystynyt siihen enää ei ilo eikä suru.
Etsin iloni muualta, aloin käydä uskovaisten seuroissa ja tutkia
Jumalan sanaa, tulin herätykseen ja olen lohdutukseni löytänyt.