Kosijoita kävi minulla monta, — tuli näet vuosien kuluessa aina vähin sukansääreen pantua. Oli niitten joukossa saksojen kamaripalvelijoita ja vielä aliupseerikin, olipa kerran talonisäntäkin maalta, leskimies, oikein puhemiehen keralla. Lähetin ne menemään, jokikisen. Viimeinen kävi vielä, kun jo lähenin kuuttakymmentä. Nyt ei niitä enää pariinkymmeneen vuoteen ole kuulunut, rauhaan ovat jättäneet, vanhan kompuran. On oma kamari, on vanhanpiianlohdutus kukkimassa akkunalla, on lähetysjuhlat joka kesä, — ei ole vielä, Luojalle kiitos, puutetta ollut, ei leivästä eikä särpimestä.

Mutta sen sanon ja totta tarkoitan, vaikka milloin kutsu tulisi, en esteitä tekisi, valmis olen jättämään tämän maailman ja sen turhuuden, milloin Herra itse sen neuvossaan hyväksi näkee.

GERDRUTA CARPONAI

1.

Keväällä, vuonna 1710, Suuren Pohjansodan aikana, venäläisten piirittäessä Riigaa, tuli tappava ruttotauti, mustaksi surmaksi sanottu, ylämaalta saarille, ensin Hiidenmaalle, sitten Saarenmaalle, sieltä yli Vähän-Väinän Muhuun ja lopuksi syksyllä yksinäiselle Ruhnun saarelle.

On monta tarinaa ruton tulosta. Hiidenmaalaiset kalastajat äkkäsivät eräänä ehtoona oudon, synkän laivan, joka oli laskenut ankkurin lähelle Eltermaan satamaa. He pitivät neuvoa, mutta soutivat sitten laivalle muonaa ja särvintä viemään. Lähemmäksi tultuaan he huomasivatkin laivan aivan autioksi ihmisistä, kansi oli tyhjä, mastot, raakapuut kuin hylyllä. He aikoivat jo soutaa takaisin maihin, kun laivan ruumasta äkkiä kapusi kannelle harmaapukuinen, puolentoista jalan pituinen poikanen, joka oikopäätä hyppäsi partaalta veneeseen. Kahdesti he heittivät pojan mereen, kahdesti se ponnahti taas purteen, kuin harmaasuomuinen kala. Mutta rannassa se tuotapikaa hävisi pähkinätiheikköön, eivätkä he ehtineet nähdä muuta, kuin että sillä oli saksain vaatteet, kolmikulmainen hattu päässä ja kädessä sauva. Silloin venekunnan vanhin risti kätensä, ja kaikkia vilutti äkkiä, he ymmärsivät: nyt oli rutto saapunut saarelle. — Seuraavana päivänä oli puolet Eltermaan kylän asujamista ruumiina.

Rutto otti uhrinsa äkkiä; se iti maassa ja putosi kasteena taivaasta. Ihmiset yllätti kuumeinen, myrkyllinen polte, joka kiehutti suonissa veren. Heidän päänsä oli kuin pätsissä, jäsenissä hervoton heikkous, tajunta katosi, ja heidän myrkynsekoittama verensä puhkesi sinisiksi paiseiksi, jotka peittivät kaulan ja kainalot. Heidän kasvonpiirteensä vääristyivät ennen kuolemaa tuntemattomiksi, ja järki jätti heidät; lopuksi he kuolivat muutaman tiiman kuluttua suureen ahdistukseen.

Tapahtui ihmeellisiä ja kauhistavia asioita; kaikki oli mahdollista. Tulipunaiset kukot istuivat veräjän pielissä ja kiekuivat kuolemaa, kuka ne ensinnä äkkäsi ja siitä sanankaan virkkoi, kaatui kuolleena jalkainsa sijalle. Jumala näytti tuiki unohtaneen säätyerotuksen, jonka hän itse kuitenkin viisaudessaan oli säätänyt saksojen ja epävapaitten välille. Rutto ei valikoinut eikä tuntenut minkäänlaista arvonantoa ylhäisiä nimiä tai jalosukuista verta kohtaan. Kenen nimi oli ruttokirjaan merkitty, se kuoli. Korkeasukuiset maaneuvokset, moisionomistajat ja ritarit, joitten sukujohto ulottui ristiretkiin asti, kuolivat kuten kurjin muonarenki tai päiväläinen; toinen tammipuisessa vuoteessaan, toinen olkikuvollaan. Köyhäinhuoneella kuolivat sekä hoitajat että hoidokit. Kuresaaren entiset kauppasaksat sortuivat hävitettyjen talojensa raunioille, joitten savupiippujen onkaloissa he yrittivät hakea suojaa. Papit vaipuivat saarnastuoleihinsa syyttäessään tätä perin syntistä sukukuntaa, jonka raadollisuuden takia rangaistus oli tullut, kellonlyöjät muille kuolinkelloja soittaessaan. Oli selvää: Jumala oli sulkenut taivaan ovet ja ikkunat, vain helvetin veräjät olivat selkoselällään.

Ihmiset, etsittyään turhaan turvaa Pyhistä Sakramenteista ja kirkon alttarilta, alkoivat salaa viedä uhreja Upan kivelle ja Kaarman uhrihiiteen, pyhien pihlajain juurelle, missä kerran oli vuodatettu ihmisverta Taaran lepytykseksi. Mutta maarahvaan vanhat jumalat olivat kuolleet tai vanhuuttaan muuttuneet kuuroiksi ja sokeiksi. Ei auttanut Kristus, Jumalan ainosyntyinen poika, mutta ei myöskään Taara, maarahvaan jumala.

Mutta öisin kulki pieni harmaa mies mökistä mökkiin, moisiosta moisioon. Savupirtin karstainen ovi aukeni hänen edessään yhtä kevyesti kuin moision vaskikoristeinen, ja hän kosketti nukkujia teräväkärkisellä sauvallaan suoraan sydänalaan.