Kesä tuli, sen mukana kuivuus ja helle, ja ruton tuho yhä yltyi. Kokonaiset kyläkunnat kuolivat. Ruumiita vietiin kuormittain suohautoihin, toinen toisensa päälle kasattuina, niin että nuorten tyttölasten pitkät, vaaleat kassat viistivät viedessä maata. Mutta pian ei ollut enää haudankaivajia, kuolleet saivat jäädä silleen, eikä kukaan rohjennut heihin kajota.
Pellot jäivät kesannoiksi, niityt metsittyivät. Kylmille jääneissä kylissä, joissa ruumiit yhä hautaamattomina lepäsivät, villiintyivät oman onnensa nojaan jääneet kotieläimet. Lehmien nähtiin harhailevan metsiä, ammuen, pakahtuvin utarin. Isännättömässä koirassa heräsi muinainen hukan luonto; se karkasi lammaskatraaseen, jonka paimeneksi se oli pantu. Taikka se hiipi luuksi laihtuneena pitkin kuolleitten kylien nurkkauksia, käsittämättä, minne oli joutunut sen ruokkija ja valtias. Nälkiintyneet siat murtaantuivat läteistään ja tyydyttivät nälkäänsä raadoilla ja ruttoisten ruumiilla, jotka eivät olleet saaneet kirkon siunausta. Sudet jättivät piilopaikkansa suosaarissa ja Sõrven sekä Karjan metsissä, ja Suuren- sekä Vähän-Väinän jäätyessä tuli ylämaalta karhu, sekin saaliinjaolle.
Ihmisen heimo näytti olevan tuomittu sukupuuttoon. Elämä oli pysähtynyt, ihmisen tavallinen arkiaskarrus, kyntö, kylvö, viljankorjuu, kalan, metsänriistan pyynti, aviot. Jumalan tarkoitus oli nähtävästi tehdä maa yhtä tyhjäksi ihmisistä, kuin se kerran oli ollut ennen ihmisen luomista. Mutta tämä maa oli etäällä paratiisista. Se oli poltettu ja autio, ja vetten päällä liikkui hävityksen henki.
2.
Tänä Jumalan hylkäämänä aikana oli eräässä saarenmaalaisessa rantapitäjässä seurakunnan paimenena saksalainen Magnus Carponai, joka oli nainut vapaasukuisen Beata von Krämerin, maaneuvoksen tyttären. Heillä oli useita lapsia, joista vanhin oli yhdeksäntoistavuotias tytär Gerdruta. Kuten usein maalla kasvaneet aatelisveriset saksalaisneidot oli Gerdruta Carponai terve ja kukkea näöltään, kesäisin merituulessa liiankin ruskeaksi paahtunut, varrelta tasasuhtainen, hiukset metsäpähkinän väriset, heikosti punertavat, kuten äidinpuolisen suvun, silmät loistavat, kuten vihreänsininen kalliskivi, kapean, ylhäisen nenän juuressa vähäinen, soreanylpeä kyhmy. Kun hän äitinsä rinnalla istui kirkossa pappilan penkissä kopea kaula kumarruksissa, kuten siveän immen sopii, katselivat häntä poikkeuksetta kaikki aatelisnuorukaiset, jotka ratsain tai nelivaljakoin olivat saapuneet saksain jumalanpalvelukseen. Eräänä sunnuntaina jäi hänen serkkunsa äidin puolelta, Rembert von Rehren, Loonan moisiosta, joka palveli Kuresaaren linnoituksen varusväessä, iltapäiväksi pappilaan. Oli elokuun alku, ja tummat kirsikat kypsyivät parhaillaan; silloin Rembert von Rehren tarttui tikapuihin, nousi puuhun ja alkoi viskellä kypsiä kirsikoita Gerdrutan päälle. Gerdruta tavoitti niitä kämmenin ja vyöliinaansa; lopuksi hän heittäytyi puun alle ruohoon pitkäkseen ja pyyteli huulillaan putoavia kirsikoita, jotka kuulsivat kuin punaisin merenkulta ja halkeilivat kypsyyttää. Astuessaan tikapuilta Rembert von Rehren oli kalpea; hän tuijotti herkeämättä kirsikan vereen Gerdrutan huulilla. Vastatusten seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkiä molemmat, punertavatukkaisia, pitkäkaulaisia, samaa rotua kumpikin. Pappilan puutarha oli kostea ja hiljainen; sammaltuneen kirsikkapuun alla he suutelivat toisiaan. Tämä tapahtui, kuten sanottu, elokuussa. Koko talven Gerdruta Carponai ompeli kapioitaan, häät olivat määrätyt toukokuun alkupäiviksi. Mutta aika oli ankara ja levoton, ja maaliskuussa saapuivat kasakat ja tataarit hävittäen maan Muhun Kuivastesta Sõrven Sääreen saakka. Heidän kintereillään tuli rutto, ja Rembert von Rehren oli ensimmäisiä upseereja Kuresaaren linnoituksen varusväessä, jonka se tapasi; häntä seurasi suurin osa varusväkeä.
Kesäkuun lopulla alkoi suuri kuoleminen Carponain seurakunnassa. Se oli Saarenmaan viljavimpia ja väkirikkaimpia; niin oli siellä rutonkin tuho suurempi kuin muualla, sillä rutto haki hedelmällisiä seutuja. Carponai asetti vartioita muista pitäjistä tuleville teille, hän kielsi päästämästä mieronkiertäjiä ja vieraita pitäjän alueelle. Hän valmisti jauhetta tulikivestä ja männynpihkasta ja savututti sillä asunnot, hän priiskoitutti kynnykset etikalla ja sievedellä. Hän antoi sytyttää kylien ympärille katajavalkeita, joita pidettiin vireillä yötä päivää. Hän kokosi seurakuntansa kirkkoon yhteisiin rukouksiin. Mikään ei auttanut. Rutto ei huolinut rukouksista eikä sievesistä; se tunkeutui läpi tulen ja katajasauhun.
Carponai jatkoi yhä epätoivoista taistelua. Hän pakotti eloonjääneet puoshaoilla ikkunoitten kautta vetämään esiin ruttoon kuolleitten ruumiit ja toimittamaanne hautaan. Hänen vaimonsa ja neljä nuorempaa lastaan kuolivat; kellonsoittajan puutteessa hän itse nousi tapuliin ja soitti heille sielukellot. Hän ei antautunut; niin kauan kuin vielä jalkeilla pysyi, hän kävi hoivaamassa sairaita ja tukemassa kuolevia. Hänen tyttärensä Gerdruta seurasi häntä; silmät sinivihreänä jäänä, suuret, kylmät, suu kuollut ja kalpea. Eräänä aamuna Carponai tunsi verissään kiihkeän polton, — se oli rutto. Hän ei epäillyt hetkeäkään kuolevansa ja käski tyttärensä Gerdrutan kaivaa kirkon hopeisen kalkin sekä öylättilautasen maahan kirkon vierustalle. Kun se oli tehty, antoi hän Gerdrutan tuoda kirkonkirjat, hervottomalla kädellään hän kirjoitti vaivalloisesti ja suurin kirjaimin omnes mortui, — kaikki kuolleet.
Carponain kuollessa oli päivä jo korkealla. Gerdruta peitti isänsä ruumiin raidilla, meni ulos ja istui portaitten alimmalle asteelle; hän ymmärsi olevansa yksin.
Ei ollut enää luotuja, saman muodon mukaan muovailtuja kuin hän; ihminen, Jumalan kuva, oli kuollut pois.
Suuri sielunahdistus, suurempi ruumiin tuskia, tuli hänen ylitseen, hän huusi, ja odotti sitten. Mutta sama hiljaisuus jatkui, kukaan ei vastannut, ei ollut enää ketään.