Silloin Gerdruta päätti odottaa kuolemaa kotinsa portailla. Hän rukoili saavansa kuolla, hän tarjosi vapaaehtoisesti nuoret jäsenensä, neitseellisen ruumiinsa rutolle.
Mutta tunnit kuluivat, eikä kuolemaa kuulunut.
Päivän iltaan kääntyessä hän yht'äkkiä muisti, että muuan silmäpuoli, lähes yhdeksänkymmenenvuotias eukko, Liiva-Ingel, vielä muutama päivä takaperin oli ollut elossa. Hän muisti kulkeneensa Liiva-Ingelin mökin ohitse ja nähneensä savun tupruavan räppänästä.
Gerdruta Carponaista tuntui, että itse Jumala lähetti hänelle tämän ajatuksen. Hän lähti heti matkaan, oikaisten yli karjanummen ja suon, ja hänen halunsa nähdä elävä ihminen oli niin suuri, että henki oli salpautua.
Mitä siitä, että tämä ihminen oli tihrusilmäinen, haudanpartaalla hoippuva, likainen eukko!
Päästyään läpi viimeisen pähkinätiheikön Gerdruta pysähtyi: hänen edessään katajanummella oli yksinäinen, olkikattoinen mökki. Mutta sen ovi oli kiinni, räppänä samoin, eikä sauhua näkynyt.
Gerdruta yritti uskotella, ettei eukko ollut tehnyt valkeata.
Mutta avatessaan mökin oven hän näki tutun näyn: vuoteella makasi
Liiva-Ingel, ruttoon kuolleena; ruumis oli nähtävästi jo kylmä ja
löyhkäsi.
Silloin nuori Gerdruta Carponai pakeni suoraa päätä suuriin metsiin kuin sydämeen satutettuna. Hän ei tiennyt enää mitä teki. Hän vain juoksi pakoon yksinäisyyttä, joka oli mustaa surmaakin tappavampi.
3.
Gerdruta Carponai ei koskaan jälkeenpäin tiennyt, kuinka kauan hän oli harhaillut saarenmaalaisilla soilla ja metsissä. Oli aamu hänen tullessaan merenrannalle, kirkas aamu, jolloin on hyvä elää sekä hyönteisten että ihmisten. Mutta Gerdruta Carponain sydän oli autio yksinäisyydestä ja raskautettu kuolemasta: hän päätti pysähtyä tähän ja kuolla.