Hän kumartui laskeutuakseen somerolle, kun yht'äkkiä kosteassa rantahiekassa oli näkevinään ihmisen jalan jäljen.
Ei ollut epäilystäkään. Se oli äsken astuttu, lujan jalan jälki, varpaat ja kantapää selvästi näkyvissä, jalkapohja keskeltä kovera. Sen takana oli toinen, kolmas, kokonainen jono sileään hiekkaan astutuita jälkiä, jotka katosivat rantatörmän taakse.
Gerdruta tunsi horjuvansa. Ihmisen jälki! Maailma ei ollutkaan autio.
Hän ei ollut yksin.
Ja syvemmin kuin koskaan edes maailman mahtavien edessä, ylpeä, jalosukuinen Gerdruta Carponai nyt kumartui ja silmät sulina kyynelistä suuteli nöyrästi tätä tuntemattoman jalan jälkeä hiekassa.
Mutta ilo oli liian väkevä ja äkillinen hänen nääntyneelle ruumiilleen, se kaatoi hänet kuin kaislan, hän kadotti tajuntansa ja jäi makaamaan hiedalle.
Aurinko oli ehtinyt tehdä pitkän kaaren ja sädehti nyt suoraan kohti rantatörmää hänen vihdoin herätessään. Hän oli nukkunut monta tiimaa. Hän huomasi tulleensa siirretyksi veden rajaan verkkokasalle, ja hänen päänsä alle oli pantu kuiva kaislakimppu. Vasemmalla kohosi ranta korkeana kalliotöyräänä suoraan merestä, törmän alla sensijaan oli toistakymmentä savupirttiä ja verkkoseipäitä. Meri oli tyyni, mutta koko ajan kuului kumea kohina, ikäänkuin vedenalaisista mainingeista.
Aivan hänen vieressään paistoi nuori mies kampeloita kahden kiven välissä. Mies oli maarahvaan tavallisissa pukimissa, yllään karkea, rohtiminen, kirjavalla vyöllä sidottu mekko, avojaloin. Hän oli hyvin laiha, vaalea tukka pitkä ja sukimaton, silmät harmaansiniset.
Nähdessään Gerdrutan heräävän hän sanoi maarahvaan kielellä, jättämättä kampelan paistostaan:
"Kas sa süüa tahad?"
Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.