Odelen ympärillä puhuttiin yksinomaan sodasta, kaikki miehet, mitkä hän tunsi, olivat ottaneet osaa ristiretkeen pakanallista maarahvasta vastaan. He keskustelivat alati kivenlinkoojista tai uudenaikaisista piirityskoneista; olutsarkan ääressä istuessaan he kasvot punoittavina kerskuivat veritöistään. He olivat lannistaneet tämän hurjan ja hullun heimon, joka ei hyvällä ollut suostunut ottamaan vastaan Pyhän Kasteen armoa ja luovuttamaan maitaan ja metsiään. He olivat teurastaneet sitä kuin karjaa; he olivat etsineet sen piilopaikat rämeistä ja korvista; he olivat sulkeneet satoja sen jäseniä, miehiä, vaimoja ja lapsia sekaisin, mäenonkaloon ja sytyttäneet sen suuhun roihun, jonka savuun pakanakoirat tukehtuivat kuin itikat.
Taikka he väittelivät iltakaudet ordon tai piispojen paremmuudesta. Kummallakin oli puoltajansa, sekä ordolla että piispoilla, ja kiistelyä kesti yöt läpeensä.
Kaikki tämäntapainen keskustelu oli Odelesta kauheata, ikävää tai vastenmielistä; hän ei rakastanut sotaa, vaan päinvastoin kammosi sitäkin. Mutta kun ritarien ja soturien sijaan raatiherran pöydässä istui hengellisen säädyn miehiä, ja hänen naisenkorvaansa joskus sattui joku muren munkkien ja pappien puheista, ei hän ymmärtänyt siitä sen enempää. Hekin väittelivät, kiivastuivat ja punoittivat äkäisinä; heidän keskustelunsa koskivat sellaisia asioita kuin enkelien unitilaa ja syöntiä, joita toiset epäilivät, kun sensijaan toiset olisivat antaneet autuutensa pantiksi niitten totuudesta, taikka sitten kuolemattoman sielun kokoonpanoa, johon tarvittiin lämpöä, kosteutta, ilmaa ynnä muita yhtä käsittämättömiä asioita.
Milloinkaan ei Odele kuullut kenenkään puhuvan muusta kuin sodista ja taas sodista, olleista ja taas tulevista, eripuraisuuksista ja vihasta, tai sitten taas vallan taivaantakaisista asioista. Ja kaikki olivat täpötäynnään kateutta ja riitaa, ihan halkeamaisillaan, miekkaveljet kirkon miehiä kohtaan ja saksalaiset tanskalaisia kohtaan ja taas päinvastoin.
Sensijaan ei kenenkään mieleen juolahtanutkaan puhua edes vaihteen vuoksi ruusuista, joita muurin sivusta kasvoi; vain mehiläiset ne tunsivat! Papit viljelivät yrttejä ainoastaan keittääkseen voiteita ja sekoittaakseen niitä kaikkivoipaan vihkiveteen. Ja auringon mennessä mailleen ennustivat ihmiset sadetta ja poutaa pelloilleen ja myötätuulta tai myrskyä Itämerta purjehtiville kauppalaivoilleen, ja taivaan syttyessä suureen hehkuun joskus myös ruttotauteja ja uusien vainoaikojen tuloa. Mutta ei yksikään pysähtynyt haltioituneessa hurmiossa iltataivasta ihailemaan, unohtaen poudat ja sateet ja nähden vain pilvien ja värien ihanan ja ihmeellisen leikin.
Ja nuoren Odelen mieltä kiinnittivät kuitenkin ainoastaan turhat ja ketään hyödyttämättömät asiat. Kaikki, mikä kukki ja kuihtui vain omaksi ilokseen, pienet lapset, joille aika vielä oli loputonta ja iäistä, ja jotka sentakia eivät tunteneet kiirettä, ollen lähempänä elämän alkusalaisuutta; sudenkorennot, joitten sinisiä pyrstörenkaita hän ajanvietteekseen laski, kiiltäviä kuten taivaansininen emalji; seisovassa vesilätäkössä syntyvät värit, kirjavat ja sulautuvat kuin sateenkaaren; ruusut muurin seinustalla.
Mutta hän tunsi, että tästä kaikesta oli vaiettava. Vain kymmenkuiselle lapselle taisi puhua näistä tyhjänpäiväisistä ja kuitenkin ihanista asioista, hellinä, yksinäisinä hetkinä, niinkuin nyt tässä auringon paahtamalla kivipenkillä. Ei edes lapsikaan häntä vuosien päästä ymmärtäisi! — hän istuisi skolaarina latinalainen Aelius Donatuksen kielioppi kädessä, unohtaen emonsa puheet ehtootaivaasta ja ruusuista. Ja jonakin päivänä hän olisi valmis astumaan äitinsä eteen täydessä haarniskassa, tappara vyöllä, menossa veritekoihin. Äitien sydämet oli luotu kaksiteräisen miekan lävistettäviksi, aina Hänestä alkaen, joka oli tuonut ilmoille Jumalan Pojan.
Lapsi Odelen helmassa liikahti. Odele taittoi muurin seinustalta suuren, punaisen ruusun, poisti okaat ja antoi lapsen käteen.
Kuului koputus, joka uusiintui pari kolme kertaa. Palkolliset eivät nähtävästi vielä olleet palanneet. Ja niin Odele nousi itse ja lähti lapsi sylissä avaamaan puutarhanpuoleista porttia. Hän oli hieman raukea ja herpaantunut pitkällisestä paahteesta, huulilla hapuili hänen tavallinen arka ja lempeä hymynsä.
Odele avasi portin. Ulkona, hänen edessään seisoi kaksi miestä, toinen avojalkaveli ja vanha, toinen vielä nuori, pitaalisen puvussa, mutta ilman kalistimia ja villakäsiä.