"Oletko Odele Valdemarintytär, raatiherran vaimo?" kysyi avojalkainen.
"Olen", Odele vastasi. "Minulla on kori valmiina."
Ja yhä lasta kantaen hän palasi rakennukseen, otti äsken valmistamansa korin ja toi sen portille.
"Mieheni, raatiherra Jürgen Schutte, lähettää sinulle tässä, mitä aluksi tarvitset", hän sanoi katsahtamatta pitaaliseen. Hän aikoi juuri sulkea portin tuntien taas samaa voittamatonta vastenmielisyyttä, mitä aina pitaalisten läheisyydessä, kun yht'äkkiä sortunut, mutta vielä nuori ääni lausui:
"Vaimo, sinä jota sanotaan Odeleksi, ole armollinen ja laupias, kuten oli pyhän Herramme Äiti. Pitaalinen anoo sinulta ruusua."
Vastoin äskeisiä rukouksiaan valtasi Odelen sietämätön tuska. Ikinä hän ei tottuisi tähän näkyyn. Hän ei milloinkaan kykenisi palvelemaan näitä Herran hylkäämiä.
Ja hämmentyneenä, silmät alasluotuina hän sanoi:
"Ruusua? Miksi sinä pyydät hyödytöntä ja turhanpäiväistä ruusua? Mitä sinä sillä teet?"
Pitaalinen vastasi:
"En mitään. Mutta ethän sinäkään sitä tarvitse. Puutarhasi kasvaa sadoittain samanlaisia."