Odele, yhä enemmän hämmentyen, vastasi:
"Ruusua? Miksi juuri ruusua? Katso, olen tuonut sinulle korin. Myöhemmin saat lisää, sillä mieheni pitää teistä huolta, kuten hyvä isä lapsistaan. Siinä on pehmeitä siteitä haavojasi varten, kaikkein ohuimmasta palttinasta. Siinä on sianlihaa syödäksesi, ettäs tervehtyisit."
Ja Odele tunsi äkillisen, kiihkeän halun kiittää miestään ja hänen puuhiaan Pyhän Johanneksen sairaalassa. Oli kuin hänelle itselleenkin nyt vasta yht'äkkiä täysin olisi selvinnyt, mikä toimelias ja verraton mies raatiherra oli.
Pitaalinen sanoi taas samalla taudin tuhoamalla äänellä:
"Minä kiitän sinua, vaimo. Odele on nimesi? Olet siis vieraalta maalta? Sinä olet kaikki hyvin tehnyt. Mutta anna minulle ruusu, joka on lapsesi kädessä."
Odele alkoi hengittää syvään, ja levottomuus nousi hänen suoniinsa.
"Minä en ymmärrä sinua", hän sanoi. "Minä en ymmärrä, miksi haluat ruusua. Olen kuullut miesten puhuvan sodista ja kivenlinkoojista, vaan en ruusuista. Tahdotko, niin vien viestin miehelleni, että hän lisää jokapäiväiset ruoka-annoksenne? Hän on raatiherra ja miesten parhaita. Hän on aikonut antaa teille kolmasti viikossa liikkiötä, kuten Jerusalemissa. Etkö tyydy siihen? Tahdotko, että kiellän häntä rakentamasta sairaalaan vankityrmää niskureita ja yltiöpäitä varten? Raatiherra on oikeamielinen, vaikka kiivas. Tahdotko, että pyydän sinulle ehompia vaatteita, useammin saunaa?"
Mehiläiset surisivat puutarhassa, muuten oli aivan hiljaista, ja pitaalinen vastasi:
"Vaimo, oli aika, jolloin halusin kaikkinaista hyvää maan päällä. Ei ollut sitä hekumaa, mitä aistini eivät olisi tunteneet. Olen ahtanut aivoihini kaiken opin, minkä aikamme antaa, olen kantanut sotisopaa; naiset ovat tarjonneet minulle rakkauttaan ruhtinattaresta orjapiikaan asti. Se kaikki on mennyttä, Herran viha lepää raskaasti päälläni, enkä enää halua muuta kuin ruusua, joka on lapsesi kädessä. En edes halua sinua itseäsi, Odele, vaikka näen näillä himmenneillä silmilläni ruumiisi sulon ja sielusi syvän lempeyden. Mutta ole armelias, anna minulle, kuolevalle, se, mitä ei kukaan muu tarvitse."
"Rauha olkoon kanssasi, Odele Valdemarintytär, Jürgen Schutten vaimo", puuttui puheeseen vanha avojalkaveli. "Täytä, tyttäreni, Herran kirooman pyyntö, osoita laupeutta, anna hänelle tuo turhanpäiväinen ruusu. Hänelle on tänään kirkossa luettu kuolinmessu, kuten tehdään pitaalisille, puuseppä on valmistanut hänen ruumiskirstunsa, eikä hän enää kuulu elävien pariin. Ole siis vanhurskas, anna hänelle, kuten antaisit vainajalle!"