Ja Odele, muistaen rukouksensa Neitsyt Maarialle ja vihdoinkin voittaen sydämensä penseyden, tarttui lapsensa käsivarteen ja linkosi sillä ruusun pitaaliselle.
Silloin hän näki kuin näyn:
Taudin saasta, joka peitti hänen edessään seisovan sairaan, varisi pois kuin suuret, valkeat suomukset. Ammottavat haavat umpeutuivat arpeutumatta, lohjenneitten sormien sijalle liittyivät niveliin uudet, — paiseet siliytyivät näkymättömiksi, himmenneet silmät saivat takaisin säteilynsä, iho tuonnoisen kuulaan tuoreutensa, kulmakarvat muinaisen kaarevuutensa, varsi uljaan, rohkean ryhtinsä.
Hän näki, että mies, jota hän oli pitänyt pitaalisena, olikin rohkeitten, ihanain ihmisten rotua, Luojan sydän oli ilosta sykähtänyt hänet luodessaan, ja tähdet olivat tanssineet kultaista karkeloa hänen syntyessään.
Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut mehiläinen, valmiina pistämään.
RUISPELTO
Jurnas Karheidingin savukkeen pää hehkui punaisena, polttavana pisteenä läpi hämärän:
"Tuleentuva ruispelto, tuhannet ja taas tuhannet tähkäpäät, joita sama kohtalo odottaa, korret, jotka taipuvat ja katkeavat yhdessä, vielä pehmeä jyvä, jossa on jo ensimmäinen tuntu leivän tuoksusta, ruiskukan virolainen sini, kaikki tämä on minulle erottamattomasti liittynyt erääseen muistoon.
"Siitä on jo kauan. Olin edellisenä keväänä päässyt ylioppilaaksi, luin aluksi isäni tahdosta jumaluusoppia, jonka sitten vaihdoin lainoppiin, olin tavallinen virolainen talonpoikaisylioppilas, ainakin mitä ulkonaiseen olemukseeni tulee, takki kotikutoista, viirullista sarkaa, kyläräätälin tekoa, housunlahkeet liian lyhyet, sukat — tämän kaikenhan tiedätte. Sisäinen olemukseni oli yhä vielä tähtisumua, järjestymään pyrkivä, palava kaaos pyöriviä aineosia, jotka luulivat olevansa tarkoitetut luomaan uppo-uusia maailmoja. Hermot sensijaan värähtelevät, hienon-hienot, silkkikuituiset kuin konsanaan jonkun siniverisen ranskalaisen markiisin ennen suurta maanjäristystä.
"Tällaisena tulin viettämään ensimmäistä ylioppilaskesääni kotitalooni. Kotini oli pohjois-Liivinmaalla, parin kolmen peninkulman päässä Tartosta. Kaikki tunnette nämä liivinmaalaiset maisemat, apilaniityt ja joskus harvoin piskuiset, rusottavat tattaritilkut rukiin ja kotivehnän välillä, paljon pellavaa, yhä enemmän, mitä lähemmäksi Viljandia tullaan. Vähäisiä, laiskoja niittyjokia hopeapajujen varjossa, lummejärviä, kuusimetsiä, turvesoita, moisioita hedelmätarhoineen, virolaisia taloja. Viljavaa, ruokaisaa maata, toinen Tanska! Kullerojen tuoksua, kukkivan näsiän oksia, myrkkytuoksuisia kuin kurtisaanin hajuvesi, kuu, joka peittyy punaiseen huntuun.