He laskeutuivat törmältä rannalle. Kallioseinä oli täynnä vuorikristallipesäkkeitä, kuin muinaisen lintulajin kivettyneitä pesiä. Meri oli sileänkirkas, ja sen pohja oli laskettu laakeilla kallioliuskoilla kuin lattia.
Tällöin, autiolla rannalla, maassa, josta ihmisensuku oli kuollut pois, he sen tunsivat. Kuolema ikäänkuin meni heille päähän, suurena huumeena. He päihtyivät siitä kuin väkevästä viinasta. Heidän nuoret ja terveet ruumiinsa ikävöivät tietämättään toisiaan, luodakseen uutta elämää hävitettyyn maailmaan. Kaikki ruttonäyt polttivat heidän aivojaan herättäen niissä oudon hekuman.
Ei ollut muita kuin he kaksi.
Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.
4.
Se oli tarina Gerdruta Carponaista, suurena mustan surman vuonna
Saarenmaalla.
Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht'aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana. Niinkuin on hänestä omakätisesti kirkonkirjaan kirjoittanut pitäjän silloinen kirkkoherra Hinrich Bürger, hengenmies ankara ja toimelias: "— hat auf dem berüchtigten Hurenschemel ihre Sedes halten müssen".
Joka haluaa, taitaa tämän rahin vielä tänäkin päivänä nähdä, muun kirkkoromun joukossa: se on puinen, matala penkki, jonka ympärillä on karsinantapainen aitaus.
Sen jälkeen kuin Gerdruta Carponai täten julkisesti ja seurakunnan läsnäollessa oli suorittanut katumuksensa ja saanut synninpäästön alttarilla, vihittiin hänet kristilliseen aviosäätyyn Kadariku-Laesin kanssa ja otettiin uudelleen kirkon ja seurakunnan pyhään yhteyteen. Rahvaan suu väittää, että koko pitäjän nykyinen väestö, lähemmä viidettätuhatta henkeä, saa kiittää olemassaolostaan näitä kahta, jossa tapauksessa he tosin olisivat parinsadan vuoden kuluessa lisääntyneet vielä ihmeellisemmin kuin itse Israelin lapset Egyptissä.
Gerdruta Carponain myöhemmistä elämänvaiheista ei ole mitään tietoa. Hän katosi ihmisten ilmoilta kuin suohautaan kivi, hävisi iäkseen miehensä alhaiseen säätyyn, vieraan heimon keskuuteen, sukunsa, säätyläistensä hylkäämänä. Hänen lapsensa olivat kalastajia ja orjia. Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.