Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut tässä maailmassa. Siinä oli, kuten entisessäkin, ilmaa, maata ja merta, mutta ihmisiä ei siinä ollut useampia kuin he kaksi, Kadariku-Laes ja Gerdruta Carponai.
Veden päällitse lentelivät lokit, siivet mustina varjossa, ruohossa surisi ja kuhisi. Kaikki jatkui luonnossa. Mutta he kaksi olivat ainoat ihmiset.
Ei ollut enää vapaita eikä epävapaita, saksalaisia eikä maarahvasta, ei säätyjä eikä luokkia. Kaikki, mitä ihmiset olivat rakentaneet vuosisatojen kuluessa, oli luhistunut raunioiksi.
Erään tiheän katajapehkon juurella aivan heidän vieressään paistatti päivää auringon viimeisissä säteissä kyykäärme. Laes huomasi sen yht'aikaa kuin Gerdrutakin, ja samassa tuokiossa hän oli jo ehtinyt leikata katajakepin, halkaista kärjen kahtia ja nitistää käärmeen pään kuin pihteihin.
Gerdruta näki käärmeen kiemurtelevan kepin nenässä, kellertävämahaisena, selässä mustat juovat, kaksihaaraisen kielen työntyessä suusta.
"Rästik", Laes sanoi, käärmettä tarkoittaen ja kohottaen sen kepillä ilmaan. Sensijaan hän ei tappanut sitä. Hän heitti sen menemään, kauas taaksensa.
"Vilja herkee kasvamasta, jos tappaa käärmeen", hän selitti Gerdrutalle.
Mutta Laesin lingotessa käärmettä Gerdruta Carponai näki hänet kuin ensi kertaa. Näki hänen nuoren, luuksi laihtuneen vartensa, leuan kauniin, lujan kaaren ja leuan alla tasareunaisen, vaakasuoran arven, ikäänkuin puukoniskusta jääneen, — leveäsiipisen nenän, joka silmäin välistä oli korkea ja suora, kädet, jotka lujuudessaan muistuttivat sepän moukareja. Eivät rohtimiset vaatteet eivätkä nälän vauriot voineet peittää tämän ruumiin nuorta voimaa. Jokainen sen liike oli nopea, tarkoituksenmukainen ja voimaa säästävä.
Samalla hän tunsi Laesin samoin katsovan häneen. Ja hän tunsi punehtuvansa tästä katseesta. Melkein yht'aikaa he kääntyivät kumpikin omalle taholleen.
Senjälkeen he eivät enää katsoneet toisiinsa.