Mies katseli paahtuneita, ruskeita jalkojaan ja nyökäytti päätään.
"Kävin lähteellä vettä tuomassa", hän sanoi.
Syötyään he lähtivät rantatörmälle. Alkoi jo olla ilta.
Ylhäällä kallion laella kasvoi maatamatavien, lammasten jäytämien katajapehkojen alla mustanpuhuvia, myöhästyneitä mansikoita, vaikka marja-aika jo oli ohi.
He kumartuivat poimimaan niitä, antoivat toisilleen ja söivät. Marjoilla oli ryyditetty, tuoksuva maku. He söivät niitä pitkän aikaa, niinkuin lapset, — katajapehkojen liepeistä.
Aleneva aurinko, joka laski kohti kaukaista ja näkymätöntä Ojumaata, paistoi heitä suoraan silmiin. Ei ollut enää tarvis sulkea sieltä silmiään. Se leijui harmaassa lämpimässä autereessa eikä säteillyt enää.
"Mikä se kohisee?" kysyi Gerdruta.
"Siellä on toinen kalliotöyräs, veden alla", Laes selitti. "Sinne pitää kaataa olutta ja viinaa, muuten ei ole kalaonnea."
He istuivat molemmat törmän laella, kylläisinä mansikoista. Ei kumpainenkaan kysynyt, mitä nyt tulisi. Heidän allaan oli jyrkkä, sadan jalan korkuinen liuskakivikallio.
Mutta Gerdruta Carponaista alkoi tuntua, ikäänkuin hän olisi syntynyt uudestaan, ihkauuteen maailmaan.