"Mutta kerran sain heidät kiinni. Ja se tapahtui näin:
"Olin nähnyt heidän lähtevän yhdessä kävelemään, keskellä kirkasta päivää, pitkin kujaa, kaikkien nähden. Niin varomattomia tai niin sokeasti rakastuneita he olivat. Hiivin silloin pitkin peltovieriä heidän jäljissään, kadottamatta heitä hetkeksikään näkyvistäni, ja koko ajan näin hänen viheriän päivänvarjonsa, jonka rinnalla kaikki muu viheriä väri, puitten lehdet, itse ruohokin, ikäänkuin kauhtui, kävi kalpeammaksi.
"Yht'äkkiä he katosivat tiheään, miehenkorkuiseen ruispeltoon, jota ei vielä oltu leikattu. Vilja meni umpeen heidän takanaan, kaikki nuo tuhannet ja taas tuhannet korret sulkeutuivat heidän rakkautensa ympärille kuin varjelevaksi muuriksi.
"He olivat kiinni, auttamattomasti, — minun vallassani. Heidän kohtalonsa oli minun käsissäni.
"Heittäydyin pitkäkseni apilavainiolle, joka oli jätetty siementä kasvamaan. Ruispelto lainehti vieressäni hiljaa, tuleentuneena, leivoset ponnahtelivat ilmaan, mutta eivät laulaneet.
"Ajattelin omaa kostoani, sitä, että hän nyt oli käsissäni, että hänen päästäkseen huomaamatta pellosta täytyisi muuttua yhdeksi noista punakirjavista perhosista, jotka niin laiskasti ja viivähtäen lentelivät yli viljan.
"Ajattelin, kuinka hänen sieraimensa värähtelivät ja elivät, kuinka hän tuoksui tuoreelle ruoholle ja ruiskukalle kulkiessaan ohi, tuoksui kuin tuo liian kukkiva, liian kypsä apilapelto, jossa lepäsin.
"Ensi kertaa heräsi minussa aavistuksena tieto rakkauden olemuksesta. Mutta ei omastani, ei kiduttavasta, tuskallisesta tulesta, joka paraikaa poltti veriäni, vaan siitä, minkä tunsivat nuo kaksi tuolla ruispellossa.
"Kuinka äärettömän onnellisia he olivat, — äärelliset, kuolemaantuomitut, katoavat ihmishiukkaset!
"Samalla ilmestyi metsäherra kuusikon laitaan. Näen hänet vieläkin tänä hetkenä, hänen värittömät ja alakuloiset silmänsä, joissa paloi tuska ja epäluulo, hänen liian pitkän tukkansa ja parransänkeä työntävän posken. Hänen vaatteensa olivat täynnä kuusenneulasia.