"Jokin riemahti minussa. Kosto ihan työntyi suoraan pivooni. Minä olin tällä hetkellä kolmen ihmisen kohtalon valtias.
"Metsäherra kääntyi puoleeni: 'Nuori mies', hän sanoi, — 'oletteko nähnyt vaimoani?'"
"Silloin, — niin, silloin minä vastasinkin:
"'Aivan niin. Näin hänen äsken menevän tuota metsäpolkua. Hän oli yksin.'"
"Hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi menemään, minne viittasin. Hänen tukkansa oli niskasta leikkaamaton, hänen käyntinsä laimea ja onnettoman miehen.
"Mutta minä nousin, hiivin pois, painuin metsiin, makasin suosyvärin reunalla ja katkoin kaksin käsin suopursuja ja palasin vasta yösydännä kotiin."
RUUTANALAMMIKKO
Liivinmaalaisten talojen läheisyydessä näkee usein lammikkoja, saviperäiseen maahan keinotekoisesti kaivettuja syvennyksiä, joihin on keräytynyt kerros pohjavettä. Paahtavimmassakaan helteessä ne harvoin jäävät kokonaan kuiville. Niissä liotetaan pellavia taikka kasvatetaan ruutanoita; hanhet ja ankat räpylöivät niitten seisovassa vedessä; suuremmissa pestään pyykkiäkin. Rantojen jyhkeärunkoiset raidat tai hopeapajut ilmaisevat jo kaukaa niitten olemassaolon; vesi niitten katveessa on iäti mudankarvaista, sammakonkutuista, huolimatta taivaan väristä, eikä sillä ole veden tavallista, raikasta eloisuutta. Se on kuollutta vettä, tuomittu hiljalleen mätänemään savisessa kulhossaan, ja ruutanalammikkojen yllä on ahtauden, minnekkäänpääsemättömyyden ankeus.
Leena Merjamin elämä oli alun alkaen tällainen ruutanalammikko.
Isä oli hänellä popsnik, muitten mailla eläjä, jostain Peipsin-puolisesta pitäjästä. Vanhoilla päivillään ukko leskeksi jäätyään otti toisen eukon, häijyn, ärhentelevän, ja niin meni Leena Merjamilta yhdellä kertaa isä, meni koti, punaherukat ja suislepa -omenapuu, omat istuttamat menivät, ja vieras käsi taittoi kesäisin murtuneet sydämet akkunan alta. Veli sensijaan vietiin jo Japanin sotaan ja sinne jäi; Leena peri hänen räätälinkoneensa.