Joutuessaan töihin suuren sotavuoden alussa samaan taloon, mihin Hain Murro puutarhuriksi, Leena Merjam oli jo ikäihminen, lähemmä neljänkymmenen. Hän oli noita hiljaisia, kalvahkoja, joitten tunteen voimaa on vaikea mitata, ennenkuin se äkillisesti purkautuu; sydän jo kasvavasta tytöstä heikko, vartalo yhä hintelä ja nuori, silmät lauhkean ruskeat, sormenpäät täynnä neulanreikiä.
Leena Merjam teki työtä vinokattoisessa ullakkohuoneessa, josta näki puutarhan ja ruutanalammikon. Eräänä kevätpäivänä tuli Hain Murro taluttaen hevosta, joka edellisenä päivänä oli ostettu markkinoilta entisen pakko-otolla viedyn sijaan. Hän vei sen suoraan kaivon kiertopumpun eteen, aikeissa valjastaa sen.
Uusi hevonen oli nuori, ratsun rotua, työhevoseksi liian kiihkeäverinen, — jalat korkeat, valkosukkaiset, kaula ylvästelevä, harjanheitto ylimyksellinen.
Niin pian kuin mies oli saanut hevosen pumpun varteen polkemaan kaivon ympyrää, tekikin se jo kolmannella askeleella tenän. Se ei astunut enää askeltakaan, kaikista kehoituksista huolimatta. Sen jalorotuinen ruumis alkoi väristä, ja kaviot iskeytyivät saveen; se seisoi itsepäisesti paikallaan.
Leena katseli yhä jännittyneempänä tätä menoa. Kumpi suoriutuisi voittajana, mieskö vai hevonen? Molemmat, sekä mies että hevonen, olivat hyväryhtistä, komeaa rotua, huimaverisiä ja nuoria molemmat. Mies sydäntyi, sivalsi ruoskalla kapinallista hevosta; — silloin hevonen äkillisellä riuhtaisulla tempautui irti ja painalsi pellolle, mies jäljissä.
Leena avasi ikkunan paremmin nähdäkseen, ja veri tunki suhisten korviin. Hän kuuli Hainin huudot ja kiroukset, yhä kauempaa, ja naapurin lasten kirkunan, jotka juoksivat hevoselle vastaan pitkin kesantoa.
Yht'äkkiä ilmestyivät taas sekä mies että hevonen. Hain tuli hietakuopalta päin, taluttaen hevosta marhaminnasta, saappaat varsia myöten savessa ja lakki takaraivolla, — silmät vauhkoina kummallakin.
Ikkunastaan Leena Merjam näki Hainin uudelleen valjastavan hevosen pumpun eteen ja hetken päästä sen jo polkevan ympyriäistä rataansa, pää riipuksissa ja kohtaloonsa alistuneena, niinkuin olisi ikänsä kaiken kiertänyt kaivon vipua.
Tämä tapahtui keväällä, huhtikuussa, vainioitten tulvehtiessa päivin vettä, joka öisin jäätyi iljanteeksi. Taivas, joka viikkokausia oli tavoittanut raitojen latvoja, kohosi kuin kansi.
Hain Murro odotti jo tällöin joka päivä sotaankäskyä.